Kuka sua uhmaa?

Olen useita kertoja kirjoittanut niistä onnen tunteista, joita isinä oleminen saa aikaan, miten joka päivä huomaan hymyileväni idioottimaista onneenpakahtumis-hymyä ja miten rinta tuntuu pakahtuvan rakkaudesta kun oma lapsi kietoo kädet kaulan ympärille ja halaa oikein kovasti. No, tällä kertaa avaudun hieman siitä toisesta puolesta…

Kuka sua uhmaa

Meillä eletään ihanaa kolmen vuoden uhman aikaa. Kolme vuotta on ihana ikä, me leikitään todella paljon yhdessä, jutellaan ja höpötellään, laulellaan lauluja ja nauretaan. Meillä on enimmäkseen todella hauskaa, paitsi silloin kun uhmataan. Silloin mitään ei uskota, ei ainakaan ensimmäisellä kerralla, eikä sillä toisellakaan. Ja kolmannellakin kerralla katsotaan isiä syvälle silmiin ja jatketaan sitä kielletyn asian tekemistä, on se sitten mitä tahansa. Siinä alkaa hiljalleen isillä hymy hyytyä ja otsasuoni tykyttää…

uhmaa

Kaikkein raskainta on kun jotain pitäisi tehdä, erityisesti jos pitäisi mennä nukkumaan tai vaikka lähteä jonnekin. Siitä ei yksinkertaisesti tule mitään. Koko ajan tuolla kolmevuotiaalla olisi jotain tärkeämpää tekemistä. ”Minä teen vielä tän palapelin”, ”Minä leikin vielä hetken”, ”Minä juoksen vielä seitsemän kertaa ympäri talon isiä karkuun ja sitten heittäydyn lattialle huutamaan”, ”minä meen vielä pissalle, mutta ensin juoksen kolme kertaa talon ympäri ja teen kuusi kuperkeikkaa”. Ja parasta tässä on se, että näin toimitaan silloin kun ollaan menossa jonnekin mihin Emilia haluaa lähteä…

Uhkailu, kiristys, lahjonta…

Kun toinen uhmaa ihan kaikessa ja ihan tahallaan, on välillä hankala muistuttaa itselleen, että se kuuluu ikävaiheeseen, oma minuus ja tahto siellä muotoutuvat ja jos isäänsä (ja erityisesti äitiinsä) tulee, muotoutuvasta tahdosta on tulossa melkoisen vahva…

Usein sitä huomaa ihan vahingossa turvautuneensa johonkin (tai kaikkiin) ikivanhoista kasvatuskeinoista, uhkailuun ”isi lähtee sitten yksin jos et tule pukemaan”, kiristykseen ”jos et heti tule laittamaan vaatteita päälle, ei lähdetä lainkaan” ja lahjontaan ”ostetaan matkalla vaikka karkkia” ja sitten tulee äiti pukemaan ja haalari puetaan ihan nätisti… (ei se joka kerta äidin kanssakaan helposti suju…)

Sitten taas kun päästään ovesta ulos, on Emilia yhtä aurinkoa ja hiljalleen se hymy taas hiipii isinkin kasvoille. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, en edes niitä raskaimpia.

Miksi pienen lapsen vanhempi tarvitsee aikuisen seuraa?

Emilian kolmevuotis-synttärit lähestyy kovaa vauhtia ja se onkin ainoa asia joka tällä hetkellä etenee Emilian suhteen kovaa vauhtia. Meillä on nimittäin kolmen vuoden uhma ja kaikki asiat tapahtuvat Emilian määrittämällä tahdilla – tai eivät tapahdu ollenkaan.

aikuinen

Ystäväni linkitti Facebookissa seinälleni meidän tämän hetkiseen elämään hiton hyvin sopivan kymmenen kohdan listan siitä, miksi 3-vuotiaan vanhempi tarvitsee aina silloin tällöin juttuseuraa myös toisesta aikuisesta…

1. Aikuinen juttukaveri ei koko ajan pompi paikallaan kun sille juttelee.

2. Aikuinen ei tee kuperkeikkoja ja höpötä ”pylly pylly pylly” kun sille yrittää puhua jotain oikeaa asiaa.

3. Aikuinen voi pudistaa päätään kun tarjoat esim. maitoa, mutta ei vispaa sitä holtittomasti samalla huutaen ”en halua, en halua, en halua!”.

4. Aikuiselle voi kertoa arkaluonteisiakin asioita ilman että ne seuraavalla kauppareissulla kerrotaan jonon edessä olevalle mummolle tyyliin ”Meidän äitillä on hiiva”!

5. Kun aikuisen ihmisen kanssa kahvittelee se ei tunge seitsemää keksiä suuhunsa kerralla ja naura.

6. Eikä yritä saada kaikkia sormia mahtumaan kahvikuppiin ja imeskele niitä.

7. Jos aikuisten pöytään eksyy eri sukupuolta oleva henkilö häntä yleensä tervehditään esim. nyökkäämällä, ei huutamalla ”haa haa, sullon pippeli!”.

8. Aikuinen esittää asiansa kysymällä ”saisinko lasin vettä?”, ei huutamalla ”VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ” ja makaamalla lattialla kuin kuolema korjaisi ihan kohta.

9. Aikuinen kertoo eilisen tapahtumista. 3v tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan toissatänää.

10. Aikuinen kertoo viihdyttäviä juoruja puolitutuista. 3v kertoo Postimies Paten, legomopon ja poliisiauton mehevimmät tapahtumat, ”Sit tää menee tonne ja siellä on sitten tää”.

Itse nauroin listalle vedet silmissä, ihan vain siksi että se on niin totta. Valitettavasti en löytänyt tekstin alkuperää mistään, mutta jostain netin syövereistä se on, kuten muutkin suurimmat elämän viisaudet…