Jos olisin kolme vee…

Aina välillä tässä lapsiperheen arjessa, katsellessa tuon kolmevuotiaan uhmaa, hiipii mieleen ajatus, millaista elämä oikein olisikaan jos itse olisin kolme vee…

kolme

Aamulla reippaana töihin

Aamulla herään täynnä tarmoa. Kiipeän vaimon päälle ja tökin sormella naamaan hokien herää herää herää. Kun vaimo on hereillä, pomppaan sängystä lattialle leikkimään ja levittelen salamana kaikki legot pitkin lattiaa.

Aamupalalla haluan muroja, jugurttia, leipää, maitoa, toista leipää ja kurkkua. Lopulta haukkaan vähän leivästä ja syön kaksi lusikallista vaimon aamupuuroa.

Kun on aika lähteä töihin, juoksen edes takaisin pitkin asuntoa kalsareillani ja kieltäydyn pukemasta. Kun vaimo saa minulle väkisin vaatteet päälle, heittäydyn lattialle kiukuttelemaan. Vaimo joutuu kantamaan minut autoon, missä alan hokea koska ollaan perillä, koska ollaan perillä, koska ollaan perillä.

Töissä tärkeässä palaverissa

Töissä riemastun kun kaikki parhaat työkaverit on töissä ja tanssin riemuntanssin ennen kuin suostun riisumaan ulkovaatteita. Niin paitsi Pentti, Pentille en sano mitään koska Pentti otti kynän kädestäni eilen. Pentti on ihan tyhmä.

Palaverissa haluan istua Sirkan vieressä ja kun Tauno jo istuu siinä, alan kiukutella. Ei auta vaikka pomo näyttää että Sirkan toisella puolella on vapaa paikka. Istun palaverin puoleen väliin pöydän alla murjottamassa.

Tulen pöydän alta kun muistan että kahvin kanssa on keksejä tarjolla. Murustan yhden keksin pöydälle ja toisesta työnnän palasen nenääni. Kahvimukin kaadan luonnollisesti pöydälle ja osa valuu housuille, jotka pitää mennä pomon kanssa vaihtamaan.

Uudet housut jalassa juoksen takaisin palaveripöytään leikkien leijonaa ja karjun jokaisen työkaverin korvaan. Loppupalaverin ajan lauleskelen Maijalolikalitsaa ja pyörin tuolini ympärillä kunnes palaverin lopuksi kiipeän pöydälle, vedän housut alas ja huudan ”Katsokaa pippeli!”

Päiväunet ja loppu työpäivä

Palaverin jälkeen minua väsyttää ja haluan päiväunille. En kuitenkaan halua käydä ensin pissalla ja kiukuttelen taas lattialla kieriskellen ja sätkien. Kun pääsen sohvalle peiton alle, minulla onkin äkkiä kakkahätä ja pitää mennä vessaan. Haluan ehdottomasti pyyhkiä itse, pomo ei saa auttaa.

Iltapäivällä teen paperitöitä. Piirtelen erivärisillä tusseilla papereihin ja kinastelen taas Pentin kanssa tussista. Itken vähän ja pomo tulee lohduttamaan. Lopuksi leikkaan paperit silpuksi ja esittelen pomolle, joka kehuu minua taitavaksi.

Kun vaimo tulee hakemaan minua töistä, juoksen halaamaan ja kerron että minulla on ollut kauhea ikävä. Kotiin lähtiessä haluan itse pukea. Laitan kengät vääriin jalkoihin ja hekottelen kovaan ääneen, mikä saa vaimonkin nauramaan. Ulkona juoksen autolle ja matkalla tupsahdan naamalleni lumihankeen. Itken kunnes vaimo ottaa minut syliin, puhdistaa naaman lumesta ja antaa suukon nenänpäähän.

Illalla väsyneenä kotona

Kotona olen väsynyt pitkän työpäivän jäljiltä ja kiukuttelen lähes joka asiasta. Illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, juoksen taas pitkin asuntoa enkä anna vaimon laittaa minulle yöpukua päälle. Vessassa ihmettelen pippeliäni ja kyselen mistä tytöillä pissa tulee.

Illalla nukahdan kolmen iltasadun jälkeen tyytyväisenä nalle kainalossa ja vaimo huokaisee helpottuneena, taas yksi päivä pulkassa.

Kuka sua uhmaa?

Olen useita kertoja kirjoittanut niistä onnen tunteista, joita isinä oleminen saa aikaan, miten joka päivä huomaan hymyileväni idioottimaista onneenpakahtumis-hymyä ja miten rinta tuntuu pakahtuvan rakkaudesta kun oma lapsi kietoo kädet kaulan ympärille ja halaa oikein kovasti. No, tällä kertaa avaudun hieman siitä toisesta puolesta…

Kuka sua uhmaa

Meillä eletään ihanaa kolmen vuoden uhman aikaa. Kolme vuotta on ihana ikä, me leikitään todella paljon yhdessä, jutellaan ja höpötellään, laulellaan lauluja ja nauretaan. Meillä on enimmäkseen todella hauskaa, paitsi silloin kun uhmataan. Silloin mitään ei uskota, ei ainakaan ensimmäisellä kerralla, eikä sillä toisellakaan. Ja kolmannellakin kerralla katsotaan isiä syvälle silmiin ja jatketaan sitä kielletyn asian tekemistä, on se sitten mitä tahansa. Siinä alkaa hiljalleen isillä hymy hyytyä ja otsasuoni tykyttää…

uhmaa

Kaikkein raskainta on kun jotain pitäisi tehdä, erityisesti jos pitäisi mennä nukkumaan tai vaikka lähteä jonnekin. Siitä ei yksinkertaisesti tule mitään. Koko ajan tuolla kolmevuotiaalla olisi jotain tärkeämpää tekemistä. ”Minä teen vielä tän palapelin”, ”Minä leikin vielä hetken”, ”Minä juoksen vielä seitsemän kertaa ympäri talon isiä karkuun ja sitten heittäydyn lattialle huutamaan”, ”minä meen vielä pissalle, mutta ensin juoksen kolme kertaa talon ympäri ja teen kuusi kuperkeikkaa”. Ja parasta tässä on se, että näin toimitaan silloin kun ollaan menossa jonnekin mihin Emilia haluaa lähteä…

Uhkailu, kiristys, lahjonta…

Kun toinen uhmaa ihan kaikessa ja ihan tahallaan, on välillä hankala muistuttaa itselleen, että se kuuluu ikävaiheeseen, oma minuus ja tahto siellä muotoutuvat ja jos isäänsä (ja erityisesti äitiinsä) tulee, muotoutuvasta tahdosta on tulossa melkoisen vahva…

Usein sitä huomaa ihan vahingossa turvautuneensa johonkin (tai kaikkiin) ikivanhoista kasvatuskeinoista, uhkailuun ”isi lähtee sitten yksin jos et tule pukemaan”, kiristykseen ”jos et heti tule laittamaan vaatteita päälle, ei lähdetä lainkaan” ja lahjontaan ”ostetaan matkalla vaikka karkkia” ja sitten tulee äiti pukemaan ja haalari puetaan ihan nätisti… (ei se joka kerta äidin kanssakaan helposti suju…)

Sitten taas kun päästään ovesta ulos, on Emilia yhtä aurinkoa ja hiljalleen se hymy taas hiipii isinkin kasvoille. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, en edes niitä raskaimpia.