Suomi, suomalaisuus ja 100 vuotta itsenäisyyttä

Itsenäisyyspäivä tuntuu nykyisin olevan lähinnä synonyymi linnan juhlille ja julkkisten pukujen arvostelemiselle. Toki monissa kodeissa sytytetään sinivalkoiset kynttilät palamaan ja katsotaan mahdollisesti Tuntematonta Sotilasta telkkarista. Ja kyllä se itsenäisyyskin siellä taustalla aina jossakin mainitaan, mutta kuinka moni oikeasti pysähtyy miettimään mitä tässä oikein juhlitaan, mitä se itsenäisyys oikein on ja mitä se on aikoinaan vaatinut? Kyllä se suurin juttu valitettavasti tänäkin vuonna taitaa olla Minttu Räikkösen upea iltapuku…

Suomi, suomalaisuus ja itsenäisyys

En minäkään itsenäisyyttä ja sen merkitystä kovin usein pohdiskele, mutta jostakin syystä eilen illalla asiaa tuli mietittyä hieman tavallista enemmän. Ihan alkuun minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä itsenäistyminen aikoinaan on vaatinut. Oma aikajanani kattaa lähinnä omani sekä vanhempieni ja osittain isovanhempieni elinajan. Siihen aikaan koen omaavani jonkinlaisen konkreettisen kosketuksen, mutta omien isovanhempieni vanhemmat ovat minulle täysin tuntemattomia, eikä minulla ole siihen aikaan, Suomen itsenäistymisen aikaan, oikeastaan minkäänlaista kosketuspintaa.

Jotenkin aika ennen itsenäisyyttä on aina tuntunut olevan jossain käsittämättömän kaukana menneisyydessä. Jotenkin on tuntunut siltä, että ainahan Suomi on itsenäinen ollut, että itsenäisyyden puolesta on taisteltu lähinnä talvisodassa ja jatkosodassa ja itse itsenäistymisen aika on jossain paljon kauempana menneisyydessä. Ruotsin ja Venäjän vallan alla olemisesta on luettu joskus aikoinaan koulun historiankirjasta samaan tapaan kuin Faaraoiden ajasta Egyptissä tai Columbuksen matkasta Amerikkaan. Todellisuudessahan Suomen itsenäistymisestä ei oikeasti ole aikaa kovinkaan paljoa. 100 vuotta, eihän se ole mitään.

Omat isovanhempani

Talvisota ja jatkosota ovat olleet jollakin tavalla minulle paljon konkreettisempia kuin aika ennen itsenäistymistä. Molemmat isoisäni olivat sotien veteraaneja ja vaikka kummankaan kanssa en koskaan juuri sodasta puhunutkaan, jo tieto siitä, että omat papat olivat seisoneet kiväärit kädessä rintamalla, toi mukanaan tietynlaista ylpeyttä ja arvostusta. Arvostusta paitsi omia isovanhempiani kohtaan, myös arvostusta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka sodan ovat kokeneet, itsenäisyyden puolesta taistelleet.

Sodat ja itsenäisyyden puolesta taisteleminen eivät toki ole olleet minulle samalla tavalla konkreettisia asioita kuin omille vanhemmilleni, saati sitten isovanhemmilleni. Voin vain kuvitella millaista on seistä rintamalla tietäen, että oma vuoro lähteä voi olla koska tahansa, peläten kotona olevan perheen puolesta ja toivoen näkevänsä heidät vielä. En voi aavistaakaan millaista on odottaa kotona peläten koko ajan rintamalla olevien puolesta, yrittäen siinä samalla selviytyä arjesta, joka ei ole ollut parhaimmillaankaan kovin helppoa.

En osaa kuvitellakaan millaisia uhrauksia omat isovanhempani ja heidän ikäluokkansa ovat joutuneet tekemään, miten laittamaan oman elämänsä peliin jotta me voimme nyt elää itsenäisessä Suomessa. Voin kuitenkin rehellisesti kertoa arvostavani heitä ja heidän sukupolveaan yli kaiken ja sen arvostuksen toivon voivani välittää myös omalle lapselleni.

Millaisessa Suomessa lapseni saa kasvaa?

Minun lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa oli turvallista. Lapset uskalsivat leikkiä ulkona ja naiset saivat kulkea rauhassa ilman ahdistelua. Koiraa uskalsi ulkoiluttaa pimeällä ja väkijoukoissa oli turvallista. Terrorismia oli vain elokuvissa ja niissäkin John McClane pelasti tilanteen ja veti terroristeja kuonoon. Ei ollut väkijoukkoon ajavia kuorma-autoja eikä itsemurhapommittajia, ei ollut veitsenheiluttajia tai pyssymiehiä. Toisin on nyt. Suomi ei ole enää se sama Suomi kuin omassa lapsuudessani.

Pelolle ei saa antaa valtaa. Mutta entä jos pelko ottaa vallan?

Omasta mielestäni tässä tämänhetkisessä tilanteessa pelko on luonnollinen tunne. Olisi aivan typerää olla tuntematta pelkoa. Viattomia ihmisiä tapetaan kadulla keskellä päivää. Ei sellaista voi tapahtua minun Suomessani. Vai voiko?

Jossain päin maailmaa on sodittu aina. Sota on aina kamala ja pelottava asia, mutta sodat ovat kuitenkin olleet niin kaukana, että ne on ollut helppo siirtää ajatuksista syrjään, olla pelkäämättä. Kun ensimmäiset viimeaikaisista terrori-iskuista tapahtuivat Euroopassa, nousi mieleen pelko, voisiko niin tapahtua täällä, meillä Suomessa. Pelko oli jälleen helppo haudata, ei meillä sellaista tapahdu, Suomi on turvallinen maa. Ruotsin kuorma-auto väkijoukkoon sai taas pelkäämään, nyt terroriteko tapahtui naapurimaassamme, jonka olemme tottuneet pitämään lähes yhtä turvallisena kuin oman Suomemme. Edelleen pelko haudattiin, vaikkakin suuremmissa ”toritapahtumissa” alettiin nähdä betoniporsaita tai muita esteitä estämässä väkijoukkoon ajamisen autolla. Eilen Turussa mies puukotti ihmisiä kuoliaaksi keskellä päivää. Emme voi enää ummistaa silmiämme. Terrorismi on täällä, meidän Suomessamme.

Oman lapsuuteni Suomi oli turvallinen. Sitä Suomea ei enää ole. Millaisessa Suomessa oma lapseni joutuu kasvamaan?

Lapsena sotaa miettiessäni äiti kertoi, että sodassa pahat miehet tappelevat keskenään ja että sota on jossain kaukana, ei meillä Suomessa. Äiti vakuutti ettei minun tarvitse sotaa pelätä.

Enää sota ei ole kaukana kuten omassa lapsuudessani, sota on täällä terrorismin muodossa. Miten selitän lapselleni miksi joku tappaa viattomia ihmisiä, naisia, lapsia, miehiä? Äkkiarvaamatta, missä tahansa, torilla, konsertissa, kadulla. Täällä, meidän ennen niin turvallisessa Suomessamme. Miten selitän ettei tarvitse pelätä, jos itseänikin pelottaa?