Päivä sairaalan päivystyksessä asiakkaan näkökulmasta

Nyt kun työtaistelut käyvät kuumimmillaan ja hoitohenkilökunta saa lokaa niskaansa halutessaan noudattaa työaikojaan, on ehkä aika kertoa omasta kokemuksestani, päivästä jonka vietin asiakkaana Satakunnan keskussairaalan päivystyksessä…

päivystyksessä

Ambulanssilla sairaalaan

Tuossa jokin aika sitten sain eräänä aamuna niin voimakkaan lihaskrampin selkääni, että en pystynyt liikkumaan. Makasin kotona lattialla liikkumatta odottaen ambulanssia. Ambulanssin tulo kesti melkein tunnin ajan, olihan se tilattu kiireettömänä. Odottaminen oli tuskallista ja moneen kertaan siinä itsekseen toivoi ambulanssin jo tulevan, liikkuminen oli täysin mahdotonta ja jokainen pienikin liikahdus aiheutti hengitysken salpaavan kivun. Lopulta kun ambulanssi hoitohenkilökuntineen saapui paikalle, sain kipulääkettä suoraan suoneen. Sen vaikutuksen huomasi välittömästi, paitsi huminana päässä, myös kivun kovimman kärjen hellittämisenä. Pääsin ambulanssihenkilökunnan avustamana ylös ja ambulanssilla sairaalaan päivystysosastolle.

Päivä päivystyksessä

Oletin, että sairaalassa saisin kipupiikin, reseptin lihasrelaksantteja ja särkylääkettä ja pääsisin kotiin. Toisin kuitenkin kävi, vietin ihan koko päivän tuolla päivystysosaston sängyssä. Vaikka oireeni viittasivat lihaskramppiin, haluttiin poissulkea vakavampia juttuja ennen kuin pääsisin kotiin. Minulta otettiin päivän aikana kahteen kertaan niin verikokeet kuin sydänfilmikin.

Oma sänkyni oli verhoilla rajattu muista, kuten kaikilla muillakin, en siis juurikaan nähnyt ympärilleni, mutta kuulin kaiken. Osasto oli tupaten täynnä potilaita, jos oikein ymmärsin, potilaita oli jopa enemmän kuin varsinaisia asiakaspaikkoja.

Oli muistisairas vanhus, joka repi katetriaan irti kerta toisensa jälkeen ja käyttäytyi aggressiivisesti hoitajia kohtaan. Oli kolarissa ollut nainen, jolla ei omasta mielestään ollut mitään syytä olla sairaalassa, mutta jonka syke heitteli reilusti. Oli vanhus, joka ei millään olisi halunnut tulla kotiutetuksi, koska puoliso oli kuollut jokin aika sitten ja koti oli nyt autio ja outo paikka. Kaikkia näitä, sekä lukemattomia muita asiakkaita palveltiin ystävällisesti ja kärsivällisesti.

Itse tapasin lääkärin muistaakseni yhteensä kolme kertaa ja hoitajan useamman kerran. Jokainen hoitohenkilökunnasta oli todella ystävälinen ja vaikka aistin, että osastolla oli jatkuva kiire, tuo kiire loppui kuin seinään hoitajan tai lääkärin astuessa minun (tai kenen tahansa muun potilaan) verhoilla rajattuun valtakuntaan.

Tuon päivän aikana sain todistaa paitsi hoitajaan kohdistuvaa väkivallan uhkaa ja asiatonta kielenkäyttöä, myös todella kärsivällistä ja ystävällistä työotetta. Kaikki potilaat eivät suinkaan olleet hankalia, mutta myös niitä hankalimpia hoidettiin aina ystävällisesti ja ammttitaitoisesti. Monessa sellaisessa tilanteessa, joissa oma kärsivällisyyteni olisi jo loppunut, ei hoitajan äänestä kuulunut muu kuin rauhallisuus ja ystävällisyys.

Tuona päivänä, maatessani yhdeksän tuntia sairaalan päivystysosastolla sen menoa kuunnellen, kasvoi arvostukseni hoitajia ja lääkäreitä kohtaan jälleen huimasti. Kiitos hyvästä hoidosta, niin itseni kuin muidenkin potilaiden puolesta!

Aina ei kaikki mee ihan putkeen…

Eilinen aamu alkoi ihan niinkuin monet muutkin aamut. Nosuin sängystä, tallustelin keittiöön ja istahdin tuolille pöydän ääreen. Nostin kädet ylös ja venyttelin… ja silloin iski ihan järkyttävä kipu yläselkään, oikean lapaluun alle. Kivun voimasta kaaduin lattialle hengitys salpaantuneena, tuntui kuin selkään olisi isketty valtava veitsi ja kaikki lihakset olisivat krampanneet sen ympärille.

Siinä minä makasin, lattialla kykenemättä liikkumaan, valitus pääsi väkisin yhteen purtujen hampaiden välistä. Jonkin aikaa siinä yritin keräillä itseäni, tunnustellen pystyisinkö liikuttamaan käsiäni ja jalkojani, haaveillen että kramppi hellittäisi ja kipu menisi ohi. Turhaan.

Ambulanssilla sairaalaan

Jonkin aikaa lattialla maattuani ja turhaan yritettyäni liikahtaakaan, annoin luvan soittaa ambulanssin paikalle. Tunnin verran odottelin lattialla ambulanssia, joka oli kiireettömästi tulossa apuun. Tuon tunnin aikana sain hiljalleen hivutettua itseni metrin mittaisen matkan maton päälle, paljas lattia kun alkoi tuntua ikävän kylmältä. Tuo metri tuntui valtavan pitkältä…

Ambulanssin tultua sain heti kanyylin ja sitä kautta nopeavaikutteista kipulääkettä ja heti perään pitkävaikutteista. Hetken kuluttua päässä alkoi humista ja ambulanssihenkilökunnan avustamana pääsin ylös lattialta. Paareille en suostunut siirtymään, vaan itsepintaisesti halusin kävellä ambulanssille.

(Tähän tulisi kuva ambulanssista, mutta jotenkin sen ottaminen pääsi unohtumaan…)

Sydänfilmiä ja muuta kivaa sairaalassa

Sairaalassa minut ohjattiin päivystyspolin peränurkkaan sängylle, kanyyliini kiinnitettiin tippa ja jäin sängylle makaamaan ja ähisemään. Kipulääkkeistä huolimatta jokainen liikahdus oli tuskallinen ja salpasi edelleen hengityksen. Parin tunnin makaamisen jälkeen minulta otettiin sydänfilmi, verikokeet ja muuta kivaa.

Alusta asti olin ollut varma, että kyseessä on voimakas lihaskramppi, mutta lääkärit halusivat poissulkea muita, paljon vakavampia vaihtoehtoja. Makasin sairaalan sängyllä lopulta yhteensä yhdeksän tuntia ja minulta otettiin sydänfilmi ja verikokeet kahdesti, sykettä tunnusteltiin vaikka mistä, kuunneltiin keuhkoja ja mitattiin verenpainetta. Siinä alkoi itselläkin väistämättä ryömiä mieleen kaikenmaailman peikot ja pelot, mitä jos kyse onkin jostain vakavammasta?

Diagnoosi ja kotiutus

Lopulta tutkimusten ja testausten jälkeen lääkärit päätyivät kanssani samaan diagnoosiin, todella voimakkaaseen kramppiin selkälihaksissa. Sain reseptit särkylääkkeille ja relaksantille ja pääsin kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani ja oltuani kotona noin viisi tuntia, voin rehellisesti kertoa että noilla lääkkeillä ei ole mitään vaikutusta. Liikkuminen sattuu ja salpaa hengityksen edelleen, olo on suoraan sanottuna helvetin tukala. Lohdutukseksi lääkäri kertoi että kahden viikon päästä kivun pitäisi hellittää…

Kunnioitus lääkäreitä ja erityisesti sairaanhoitajia kohtaan

Viettäessäni eilen yhdeksän tuntia päivystyspolilla, voin kertoa arvostuksen kaikkia tuon paikan työntekijöitä kohtaan nousseen valtavasti. En nähnyt juuri mitään ollessani verhoilla rajatussa yksiössäni, mutta kuulin kaiken. Päivystys oli täynnä ja henkilökunnalla oli todella kiire, osa asiakkaista oli hyvinkin hankalia ja silti asiallinen ja ystävällinen asenne säilyi läpi päivän. Oli muistisairas vanhus, joka repi katetriaan irti kerta toisensa jälkeen, oli kolarissa ollut nainen, jolla ei omasta mielestään ollut mitään syytä olla sairaalassa ja oli vanhus, joka ei millään olisi halunnut tulla kotiutetuksi. Ja kaikki edellämainitut sekä monet monet muut, itseni mukaan lukien, saivat asiantuntevaa ja ystävällistä hoitoa päivän aikana.

Kiitos! Minun sekä muiden potilaiden puolesta!

sairaala

 

P.S. Noiden selfieiden ottaminen sattui, arvostakaa niitä!