Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?

Eilen tuli salilla juttua treenaamisesta ja erilaisista tavoista suhtautua treenaamiseen. Salitreeni voi jollekin olla harrastus, toiselle elämäntapa, kolmannelle pakkomielle ja neljännelle ammatti. Omalla kohdallani olen käynyt läpi aika monta erilaista ”treenivaihetta” parinkymmenen vuoden treenihistoriani aikana.

elämäntapa

Alku

Ensimmäistä kertaa ajauduin kuntosalille noin 15-vuotiaana kun koulun liikunnassa oli valittava kuntosali tai kävely räntäsateessa. Mitään en salilla osannut tehdä, mutta innostuin. Siellä tuli sitten käytyä enemmänkin ja sivustaseurailtua mitä isot pojat salilla tekivät. Pikkuhiljaa sitä jotain oppi ja treeni alkoi luistaa. Pari-kolme kertaa viikossa kävin salilla tekemässä milloin mitäkin.

Penkki ja hauis

Aika pian sitä sitten innostui tekemään sitä mitä useimmat teinipojat, eli treenaamaan penkkiä ja hauista. Niitä hinkattiin enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan ja intoiltiin miten ensin penkistä nousi 80 kiloa, sitten 100 kiloa. Armeijan jälkeen oli melkoinen kehityskausi, penkkitulos hujahti muutamassa kuukaudessa 100 kilosta 130 kiloon. Silloin oli itsetunto kohdallaan!

Innostus

Opiskeluvuosina iski kunnon innostus, joka ei ole oikeastaan laantunut missään vaiheessa vuosien varrella. Treenaaminen kiinnosti ja tuli opittua paljon uutta. Otin käyttöön ensimmäiset oikeat treeniohjelmat, joiden mukaan treenasin, opiskelin itsekseni ravitsemuksen alkeita (mitä on proteiini ja mistä sitä saa), kävin kuntosaliohjaajakurssin ja otin ensimmäisen kerran käyttöön alkeellisimpia lisäravinteita. Into oli kova, tietotaito ei niinkään, mutta sitäkin karttui koko ajan.

Elämäntapa

Opiskeluvuosien jälkeen treenaaminen ja siihen liittyvät jutut muuttuivat harrastuksesta enemmänkin elämäntavaksi. Ruokailut säännöllistyivät ja alkoivat enenevässä määrin olla ravintoarvoiltaankin treenaamista tukevia. Lisäravinteet tulivat mukaan tukemaan treenaamista ja täydentämään ruokavaliota. Treenaaminen ja siihen liittyvät jutut olivat osa elämää.

Pakkomielle

Jossakin vaiheessa homma meni sitten näin jälkikäteen ajatellen yli, silloin se ei siltä toki tuntunut. Tuossa vaiheessa treenaaminen meni kaiken edelle, ei ollut viikonpäiviä, vaan oli treenipäiviä ja lepopäiviä. Ruokailujen suhteen aikataulutus oli tiukka, ruokailujen väli ei saanut venyä liian pitkäksi ja varmuuden vuoksi mukana kulki aina sheikkeri proteiinijauhoineen. Myös yöunen määrästä olin tarkka. Tavoitteena oli aina 10 tunnin yöuni ja paniikki alkoi hiipiä jos unen määrä uhkasi jäädä alle kahdeksaan tuntiin. Tuolloin nautin suuresti tuosta elämäntavasta, johon ei juuri kuulunut muuta kuin treeni, työ ja elokuvat. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo oli ihan hullua, mutta myönnettävä on että silloin olen ollut elämäni parhaassa kunnossa.

Tasaantuminen

Tällä hetkellä elän tasaantumisvaihetta treenaamisen suhteen. Treenaaminen on edelleen iso osa elämää. Se ei kuitenkaan ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, vaan muut jutut ovat menneet sen edelle. Treenaan muun elämän ehdoilla, en enää elä treenaamisen ehdoilla. Treenaaminen, syöminen ja koko touhu on järkevöitynyt. Nautin treenaamisesta edelleen todella paljon ja pyrin treenaamaan mahdollisuuksien mukaan viisi kertaa viikossa. Välillä tulee viikkoja ettei salille ehdi niin paljon kuin haluaisi, mutta se ei ole enää maailmanloppu. Ruokailujen runko on terveellinen, mutta ei pakkomielteinen. Pizzaa voi syödä ja karkkipussikin löytyy ihan liian usein ostoskärrystä. Kehitys on hidasta, mutta ainakin itse väittäisin sitäkin tapahtuvan. Varmasti kehittyisin enemmän panostamalla treenaamiseen ja syömisiin entiseen malliin, mutta se ei tunnu tällä hetkellä sen arvoiselta. Nautin elämästä tällä hetkellä myös monella muulla osa-alueella, joita ei aiemmin elämääni edes kuulunut. Sitä ei tiedä, missä vaiheessa mennään muutaman vuoden päästä, mutta yksi on varmaa, jossakin muodossa treenaaminen tulee olemaan osa elämääni loppuun asti.

Mites on, tunnistatteko samoja vaiheita omalta kohdaltanne? Onko treenaaminen teille harrastus, elämäntapa vai addiktio?

Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?

Fitness-lajeilla on nykyisin harrastajia enemmän kuin koskaan. Kuntosaleilla treenaa kisaajien ja salipeikkojen lisäksi uskomaton määrä fitnessistä innostuneita harrastajia, joiden omistautuminen treenaamiselle ja fitness-lifestylelle vaihtelee suuresti. Joillekin treenaaminen on puhdas harrastus, joillekin intohimo ja joillekin elämäntapa, jopa pakkomielle.

20160501_100953

Omalla kohdallani treenaaminen alkoi harrastuksesta ja on muodostunut vuosien varrella osaksi elämää kaikkine osa-alueineen. Jossain vaiheessa touhu taisi mennä hiukan pakkomielteenkin puolelle kun treenaaminen ja syömiset sun muut systeemit sanelivat ehdot muulle elämälle. Se oli silloin luontevaa ja tuntui oikealta, mutta luojan kiitos nykyisin elämässäni on tärkeämpiäkin asioita kuin päivittäinen riisin määrä tai välipalaprotskun hörppiminen minuutilleen suunniteltuun aikaan.

20160427_105427

Täytyy toki myöntää, että pakkomielle-vaiheessa kehitys oli myös kaikkein tehokkainta. Kun eli treenaamisen ehdoilla, se myös näkyi, ukko oli kunnossa. Nykyisin tulee syötyä ohi ruokavalion ihan liian usein ja se taas näkyy väistämättä myös vatsamakkaroiden määrässä. Se ei kuitenkaan ole minulle tällä hetkellä sen kummoisempi stressin aihe. Onko tämä ajatusmalli syynä yleistyneeseen dadpod-vartalomalliin?

20160211_100346

Vaikka syömisten suhteen otankin huomattavasti rennommin kuin aiemmin, ei riippuvuuteni treenaamiseen ole kadommut minnekään. Edelleen niin keho kuin pääkoppakin kaipaavat salille säännöllisesti. Jos en saa järjestettyä aikaa treenaamiselle riittävän usein, alkaa hermoa kiristää ja perheeni mukaan sen myös huomaa 😀 Salille on siis päästävä riittävän usein jotta kaikilla on mukavaa…

20160221_123028

Mikä on teidän suhteenne treenaamiseen, ruokavalioon tai fitness-lifestyleen yleensä?