Nyt riitti. On aikalisän paikka.

Meikäläisen dieetti on junnannut paikallaan jo viimeiset pari kuukautta. Jo siitä pitäisi ymmärtää että jotain on vialla.

Motivaatio?

Ensin kyse oli motivaation puutteesta. Luulisi että edes jonkin verran motivoisi se, että dieettiään esittelee täällä blogissa tuhansille lukijoille. Luulisi että halu onnistua olisi valtava. No olihan se, mutta kun homma ei kiinnosta niin se ei kiinnosta.

Tammikuussa alkanut dieetti sujui aluksi hyvin. Painoa putosi kymmenisen kiloa tasaista tahtia, täysin suunnitelmien mukaan. Sitten kiinnostus dieettiin alkoi rakoilla. Tiedän kokemuksesta erilaisia keinoja löytää uutta motivaatiota, uutta buustia dieettiin. Ongelma vaan on se, että kaikki erilaiset keinot on vain tekohengitystä jos se oikea tahto puuttuu taustalta.

Onko tässä mitään järkeä?

Noin kaksi kuukautta sitten tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että onko tässä nyt mitään järkeä. Lähdin itseasiassa itse kyseenalaistamaan dieettini syitä. Aiemmin olen nauttinut dieettaamisesta, ja niin nautin nytkin, aluksi. Oma ajatusmaailmani on kuitenkin muuttunut täysin aiemmasta muutaman vuoden takaisesta ajasta, jolloin diettaaminen oli helppoa kuin mikä ja tiukka kunto prioriteetilistan kärkipäässä. Nykyisin sitä tärkeämpiä asioita on paljon.

Kun pää ei ollut mukana dieetissä, tuli aina välillä syötyä jotain pieniä dieettiin kuulumattomia juttuja. Ei mitään ihmeellistä, vaan lähinnä dieettiruuan ohessa pala leipää tms. Mistään salaherkuista ei ollut kyse, mutta leipäpalatkin riittivät siihen, että viimeinenkin kiinnostus hommaan romuttui. Olen aina ollut dieettieni suhteen totaalikieltäytyjä. Joko mennään tarkasti suunnitelman mukaan tai sitten mennään metsään. No nyt olitiin lähdetty sinne metsän suuntaan ja olisi ollut aika puhaltaa pilliin ja pistää peli poikki.

Itsepäisenä ihmisenä en kuitenkaan antanut periksi, vaan noin kuukausi sitten päätin että perkele, nyt rutistetaan tiukasti. Niin rutistinkin, ainakin alkuun. Tuo viimeinen kuukausi oli ihan helvettiä. Dieettiruuat ei vaan uponneet, ei sitten millään. Dieettiin kuuluvan pienen nälän sijaan aina ruoka-ajan lähestyessä nousi kuvotus, ihan oikea paha olo. Siihen ei loppuvaiheessa vaikuttanut enää edes se, mitä lautasella oli, ruoka ei vaan maistunut, ei mikään. Huolestuttavaksi homman teki se, ettei minun tehnyt mieli herkkuja sen enempää kuin mitään muutakaan. Siinä kohtaa viimein vedin pelin poikki, noin viikko sitten.

Haaveena makaronilaatikko

Kun elämän prioriteetit ovat ihan muualla kuin tiukoissa vatsalihaksissa tai käsivarsien verisuonissa, on parempi lakata tavoittelemasta niitä verenmaku suussa. Esimerkiksi yhteinen jäätelöhetki Emilian kanssa ja naureskelu jäätelötöhrystä isin nenänpäässä pesee sata-nolla sen päivän makrojen määrän. Yhdessä leivotut sämpylät ja niiden maisteleminen pyyhkii mennen tullen pöytää kalorilaskurilla. Hitto, yhdessä vaiheessa haaveeni oli, että saisin syödä yhdessä Emilian kanssa itse tekemääni makaronilaatikkoa ja silti en tajunnut meneväni perse edellä puuhun.

Ei saa ymmärtää väärin, dieetin ensimmäiset kaksi-kolme kuukautta oli hienoa aikaa, olo oli hyvä ja homma kulki. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ottaa aerobinen harjoittelu mukaan kuvioihin, eikä siihen vaan yksinkertaisesti riittänyt aika, alkoi motivaatio rakoilla. Järkevä ratkaisu olisi ollut lyödä peli poikki jo aikaisemmin, eikä jääräpäisesti yrittää puskea päätä läpi tiiliseinästä. Ottaa aikalisä ja jatkaa jonkin ajan kuluttua uudella innolla. Itsepäisyyttäni vaan jatkoin, vaikka näin koko ajan ettei homma toimi niin kuin sen pitäisi.

Missä nyt mennään?

Nyt olen viikon verran syönyt vapaammin, ilman dieettipainetta. Nyt on menossa tuo aikalisä ja palaan dieetin pariin kun siltä tuntuu, kun haluan sitä oikeasti. Siihen voi mennä viikko tai kuukausi, tai sitten voi olla että en enää koskaan vedä itseäni tiukkaan kuntoon. Sillä ei ole mitään merkitystä. Sillä on, että se makaronilaatikko maistuu hiton hyvältä.

makaronilaatikko

Taas yksi viikko dieettiä takana…

Dieettiä on takana jo niin monta viikkoa, ettei tässä pysy enää mukana edes laskuissa. Sen verran nyt kuitenkin, että välillä alkaa motivaatio olla hiukkasen hukassa. Meidän dieetti on vähän kuin VR:n junat, meno on välillä tökkivää ja myöhässäkin saatetaan olla, mutta koko ajan edetään ja perille on vakaa aikomus päästä, ennemmin tai myöhemmin.

dieettiä

Jari

Dieetti kulkee edelleen eteenpäin ja on mahtavaa huomata miten farkut mahtuu jalkaan ahdistamatta ja miten istuessa vyötärölle kasautuvat makkarat ovat selkeästi pienentyneet. Seistessä saattaa jo oikeassa valaistuksessa havaita aavistuksen rasvan alla pilkottavista vatsalihaksistakin, mikä antaa uskoa koko dieetin onnistumiseen.

Jalka on alkanut loukkaantumisen jälkeen taas kantaa ja treenaamaan on päässyt, ainakin yläkroppaa. Reiden loukkaaminen antoi taas oivan syyn jättää jalkatreenit tauolle ja keskittyä olennaiseen, eli rintaan ja hauikseen. Voisi kuvitella, että kun pääsee panostamaan noihin lempiliikkeisiin, olisi treenit kulkeneet kuin unelma, mutta kun ei niin ei. Se ei tosin johdu dieetistä, vaan lähinnä unen puutteesta, Emilia kun on ollut kipeänä ja valvottanut niin isiä kuin äitiäkin. Ei siinä paljon hauista pumppailla kun silmät painuu väkisin kiinni sarjatauoilla…

Ruokajutuista on viime viikolla jauhettu aika paljon blogissa, joten niistä ei nyt tässä sen isommin. Pepsiä Maxia, epäeettistä naudanlihaa ja vihaisenlinnun kananmunia uppoaa ihan kiitettävästi, riisiä hiukan heikommin. Pieneksi vaihteluksi ja kiukkuisimpien viherpiipertäjien rauhoittamiseksi päätin kokeilla välillä naapurin kananpojan jauhelihaa, mikä ei nyt ainakaan huono kokemus ollut. Ehkä kokeilen joskus uudelleenkin.

Se on ehkä pakko vielä kertoa, että töissä oli viikolla palaverissa tarjolla voisilmäpullia. Palaverin aikana ja muiden läsnäollessa oli helppo hymyillen kieltäytyä pullasta, mutta voin kertoa että kun palaverin jälkeen jäin yksin loppujen pullien kanssa, tilanne muuttui. Jouduin ihan tosissani taistelemaan itseni kanssa söisinkö salaa yhden jäljelle jääneistä pullista vai en, kukaan ei saisi tietää… Eikä kukaan kyllä tiedä nytkään miten taistelussa kävi. Virallisen kertomuksen mukaan en syönyt pullaa, vaan heitin suuhuni pari jenkkiä ja elin onnellisena elämäni loppuun asti…

Sari

Todellinen tuskien viikko takana, monessakin suhteessa. Emilia on ollut kipeänä, mikä on tarkoittanut todella huonosti, jos lainkaan, nukuttuja öitä. Väsymys on painanut ja vaikuttanut osaltaan treeni-intoon ja salilla jaksamiseen, kuten myös ruokahaluun ja makeanhimoon.

Meidän dieettiruuat on suunniteltu meidän liikkuvan ja kiireisen arjen vaatimusten mukaan. Ne on yksinkertaisia ja helppoja valmistaa ja kuljettaa mukana. Tällä viikolla olin paljon kotona Emilian sairastaessa, joten olisi ollut mahdollisuus valmistaa vaikka mitä erilaisia dieettiherkkuja, mutta suoraan sanottuna ei vaan jaksanut. Samoista saatanan eväskipoista söin kuin olisin töissä ollessakin syönyt. Tuossa puhuttiinkin että jotain vaihtelua on nyt kehitettävä jotta motivaatio dieettiin pysyy yllä.

Ihan kuin Emilain sairastaminen ei olisi riittänyt, iski minullekin nuhakuume loppuviikosta. Treenit on siis tauolla ja vituttaahan se. Hyvä buusti oli päällä ja kyllä sen taas tietää että salille palatessa menee aikansa ennen kuin taas pääsee kunnolla vauhtiin.

Näillä kuitenkin mennään ja sitäpaitsi, kuka on väittänyt että dieetin pitäisi olla helppoa?