Kyllä taas ne pipot kiristää…

Kautta aikojen on keskuudessamme ollut ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä milloin mistäkin, ihmisiä joiden mielestä oma mielipide on ainoa oikea ja jotka suhtautuvat kaikkiin asioihin liiankin vakavissaan, ihmisiä joilla pipo yksinkertaisesti kiristää liikaa. Usein tällaiset tiukkapipot tyytyvät paheksumaan muita ihmisiä ja esittämään omia tiukkaakin tiukempia (ja monesti aivan päättömiä) mielipiteitään pienissä kahvipöytäkeskusteluissaan, tai nykypäivänä tiettyjen internetsivujen keskustelupalstoilla. Nyt kuitenkin tuntuu että viimeaikoina tällaiset tiukkapipot ovat olleet äänessä hiukan normaalia enemmän, ihan valtamediassakin…

Tapaus päiväkotiruoka

Jokin aika sitten eräs äiti oli pahoittanut mielensä kun hänen pieni pilttinsä ei ollutkaan saanut päiväkodissa vegaaniruokaa, jota äiti olisi lapselleen halunnut, eettisistä syistä. Onhan se nyt väärin että naapurin Pilvi-Wilhelmiina saa laktoositonta ruokaa, mutta oma Kyösti-Päiviö ei saa sellaista ruokaa kuin äiti haluaisi lapsensa saavan. Julmat kunnan pukumies-päättäjät eivät siis suostu järjestämään yhdelle lapselle erikseen täysin muiden ruuista poikkeavaa ruokaa ihan vaan koska tämän yhden lapsen äiti niin haluaisi? Törkeää.

tiukkapipot

Mutta olisihan se hienoa. Kyllä minäkin kehittelisin omalle lapselleni mitä hienompia ruokavalio-vaatimuksia jos kunta niihin mukisematta suostuisi. Ei söisi meidän tyttö enää hernekeittoja, valmisjogurtteja tai Rainbow-banaania, ehei, luomu-Chiquitaa sen olla pitää! Marjakiisselikin pitää tehdä itse poimituista, aina tuoreista ja varmasti ekologisista marjoista eikä suinkaan pakastemarjoista, saati mistään teollisista mehukeitoista!

Lihan pitäisi aina olla parasta sisäfilettä, varmasti vapaasti laiduntaneesta lehmästä. Kananmuniksi kelpaisi ainoastaan päiväkodin omalla pihalla kasvatettujen vapaiden kanojen munat. Ja meidän pienokainen ei sitten saa syödä muuta kuin mato-ongella pyydettyä lohta, kaikki muu kalastus on riistokalastusta ja sitä en halua kannattaa, eettisistä syistä.

Ruoka-aineallergiat ymmärrän kyllä, tottakai lapselle pitää pystyä tarjoamaan ruokaa jota lapsi voi syödä ilman vatsavaivoja tai muita terveydellisiä ongelmia. Metsään mennään kuitenkin siinä jos jokainen äiti ja isi alkaa esittää omaa vaatimuslistansa lapsensa ruokavaliosta, eettisiin syihin vedoten. Eli valoja päälle nyt siellä kireiden pipojen alla!

Tapaus sukupuolineutraalius

Tässä toinen mielensäpahoittajien suosikkiaihe. On se niin väärin että miehille ja naisille on eduskunnassa erilliset vessat, sehän on törkeää sukupuolisyrjintää ettei naisten vessoissa ole pisuaareja, mikä erillisoikeus miehillä on pissata seisaallaan?!

Väärin on myös kutsua sinistä poikien väriksi ja punaista tyttöjen väriksi ja siitä pitää nykypäivänä lähinnä huolestua jos tyttö haluaa leikkiä nukeilla ja poika autoilla, kyllä siinä on vanhemmat menneet metsään kasvatuksessaan jo sylivauvaiässä hankkiessaan tytölle pinkin tutin ja pojalle vaaleansinisen. Kyllä vauvan pitäisi saada itse päättää tuttinsa väri!

Ihan käsittämätöntä on että joissakin kivikautisissa kouluissa vielä kutsutaan tyttöjä tytöiksi ja poikia pojiksi, lapsia ne on kaikki ja tuollaiset vanhanaikaiset ja stereotypioita luovat nimitykset pitää jättää kokonaan pois!

Väitän kyllä että jotenkin ne lapset alkavat huomata jotain eroa toisissaan viimeistään yläasteella yhteisissä suihkuissa liikuntatunnin jälkeen…

Hei ihan oikeesti, voisiko sitä pipoa olla mahdollista hiukan höllätä tässäkin aiheessa?

 

Joo tiedän, kirjoitin provosoivasti ja kärjistäen, mikä varmasti pahoittaa joidenkin mielen. Mutta hei, sellaista elämä on.

We are City Survivors!!!

Eilen oli ihan mieletön päivä. Päivä jota oli odotettu pienellä jännityksellä ja suurella innolla. Eilen me osallistuttiin City Survivors -kisaan Turussa!

City Survivors

City Survivors on yhden päivän mittainen kisa, joka on toteutettu samalla periaatteella kuin jokunen vuosi sitten televisiossa pyörinyt Amazing Race. Kisa alkoi Paavo Nurmi Stadionilta, missä pienen alkulämmittelyn jälkeen saatiin ensimmäinen vihje. Jonkin aikaa vihjettä tuijotettuamme lähdimme intoa puhkuen juoksemaan… kohti tuntematonta. Meistä kumpikaan ei tunne Turkua tippaakaan, joka loi tietyn pienen haasteen ainakin ensimmäiselle rastille löytämisen suhteen. Onneksemme kännykkä toimi ja elintärkeitä vinkkejä saatiin puhelimen välityksellä (Kiitos Maiju!)

Kuva: Monna Pursiainen
Kuva: Monna Pursiainen
Riittääkö äly? Entä kunto?

Jokaisella rastilla oli jonkinlainen älyä, fyysisyyttä tai molempia vaatinut tehtävä, joka johdatti seuraavalle rastille. Siellä piti taas ratkaista tehtävä jotta sai vihjeen seuraavasta rastista ja niin edelleen. Käytännössä siis juostiin pitkin Turun katuja rastilta toiselle tuskailemassa kinkkisten älypähkinöiden kuin fyysisyyttäkin vaatineiden tehtävien parissa.

Tiettyä jännitystä kisaan toi se, että itse olin juossut viimeisen kolmen vuoden aikana yhteensä arviolta noin kymmenen metriä. Juoksukunto oli siis jokseenkin arvoitus, mutta jännitys sen suhteen osoittautui matkan varrella turhaksi, juosta olisi jaksanut tarvittaessa enemmänkin. (Illan mittaan kisan jälkeen alkoi kyllä pohkeissa tuntua siltä, että saa nähdä kävelenkö ensi viikolla askeltakaan…)

Kisassa oli kaksi sarjaa, vakavamielisempi kilpasarja ja hieman rennompi hupisarja, johon me osallistuimme. Reitit olivat eri sarjoissa erilaiset, mutta tehtävät ainakin osittain samoja, eivätkä todellakaan mitään ihan läpihuutojuttuja. Harmaita aivosolujaan sai joillakin rasteilla vaivata ihan tosissaan seuraavan määränpään selvittämiseksi. Miten hitossa oikeiden kirjainten löytäminen väärien seasta ja vielä oikeaan järjestykseen saaminen voi olla niin vaikeaa…

Kilpasarjan reitti oli hupisarjan reittiä pidempi, mutta kyllä sitä hupisarjassakin sai ihan kiitettävästi tossua laittaa toisen eteen. Yllättävästi se meikäläisenkin juoksukunto oli säilynyt vuosien takaa ja hölkytellä jaksoi mainiosti lähes kaikki välimatkat rastilta toiselle. Ja ainahan oli mahdollista kävellä välillä hetken verran antaen sykkeen laskea, tai käydä vaikka leikkipuistossa hiukan leikkimässä jos alkoi pohkeissa painaa…

Välimatkoista siis selvittiin ja Sarin hermojen avulla niistä hieman hankalemmistakin rasteista, joilla itse olin jo valmis repimään koko tehtäväpaperin ja lahjomaan rastin valvojan kertomaan seuraavan määränpään…

Täysin ongelmitta ei kisasta kuitenkaan selvitty. Voin kertoa, että rastien löytämistä haastavammaksi oli nousta vessan löytäminen Turun puistoista tai sivukujilta. Onneksi (ja Sarin housujen pelastukseksi) löytyi pieni kahvila, joka armollisesti antoi hikisten ja huohottavien selviytyjien lainata vessaansa. Ikävä kyllä kahvilan nimi pääsi unohtumaan, mutta jos sinä meille voipuneille kisaajille tuoretta leipääkin tarjonnut mummo satut tämän lukemaan, suuri kiitos sinulle!

We are City Survivors!

Haasteellisten rastien ja arviolta 11-12 kilometrin juoksemisen jälkeen reitti vei takaisin Paavo Nurmi Stadionille, missä odotti viimeisenä haasteena kolme korkeahkoa aitaa. Täytyy sanoa että viimeisen aidan huipulla oli aika voittaja olo.

Siitä kun vedettiin vielä viimeinen spurtti maaliviivalle ja saatiin mitalit kaulaan, alkoi hymy nousta väkisin naamalle. Me voitettiin, jos ei muuta niin itsemme! We are City Survivors!

Ensi vuonna sitten siihen kilpasarjaan!

Kuva: Monna Pursiainen
Koska uusiks?

Seuraava City Survivors järjestetään ensi keväänä Helsingissä. Tarkempi päivä on 5.5.2018 ja sinne on liput jo nyt ennakkomyynnissä. Vielä tämän viikon ajan liput tuohon kevään kisaan on mahdollista lunastaan edulliseen early bird -hintaan 59 €.

Lisää tietoa City Survivorsista ja ilmoittautumislomake ensi kevään kisaan löytyy City Survivorsin nettisivuilta. Suosittelen ehdottomasti lähtemään mukaan!

Kiitos City Survivorsin järjestäjille, oli aika mieletön kokemus!

Ja kiitos Satakunnan Brändituotteelle meidän siisteistä kisapaidoista ja pipoista!