Pelkäätkö sä kuolemaa?

Kuolema, niin lopullinen ja siksi pelottava asia. Kukaan meistä ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, siirrytäänkö jollekin uudelle ”tasolle” vaiko ihan vaan lakataan olemasta. Monenlaista myyttiä on olemassa taivaasta ja helvetistä, sielunvaelluksesta ja muusta, mutta oikeasti kukaan ei voi tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.

kuolemaa

Jos minä kuolen?

Kuolema kohtaa jokaisen meistä jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Itse en juuri ole omaa kuolevaisuuttani koskaan sen kummemmin ajatellut, tiedostanut kyllä että se päivä joskus tulee ja naiivisti ajatellut että siihen on vielä vuosikymmeniä – toivottavasti onkin. Oma kuolemani ei ole minua koskaan pelottanut.

Oman lapsen myötä on kuitenkin pari kertaa pieni pelko hiipinyt mieleen. Mitä jos käykin niin, että rattijuoppo ajaa päälleni jonakin kauniina aamuna töihin lähtiessäni tai päässä napsahtaa verisuoni ihan tuosta noin vaan. Siinäkään tilanteessa en sinänsä pelkää kuolemaa, vaan pelkään sitä etten saisi nähdä lapseni kasvavan, saisi sulkea häntä enää syliini ja kertoa rakastavani niin että sydän pakahtuu.

Entä jos läheinen kuolee?

Läheisen ihmisen kuolema jättää aina jälkeensä suunnattoman surun ja ikävän. Hyvin usein pelkäämmekin enemmän läheisen, rakkaan ihmisen kuolemaa kuin omaamme. Miten selviämme menetyksestä, miten pystymme jatkamaan elämää?

Itse olen kohdannut kuoleman omien isovanhempieni kohdalla. Olen siitä onnellisessa asemassa, että sain elää onnellisen lapsuuden kaikkien isovanhempieni kanssa ja minulla on todella hyviä, lämpimiä muistoja heistä jokaisesta. En muistele mummojani ja pappojani joka päivä, en edes viikoittain, mutta nykyisin kun muistelen heitä, ei mieleeni nouse suru, vaan pieni haikeus ja huulilleni hymy hyvien muistojen myötä.

Mikä minut nyt sai pohdiskelemaan kuolemaa?

Lyhyesti sanottuna benji-hyppy. Luin jokin aika sitten uutisen jossa 17-vuotias tyttö oli ollut hyppäämässä benji-hyppyä ja väärinkäsityksen vuoksi hypännyt ennen kuin köysi oli kiinnitetty, kohtalokkain seurauksin.

Tämä tapaus kuvaa mielestäni karulla tavalla elämän ja kuoleman arvaamattomuutta. Koskaan ei voi tietää milloin se oma aika koittaa. Tuo 17-vuotias tyttö tuskin tajusi kuolevansa missään vaiheessa, hän ei varmaankaan ehtinyt edes tajuta ettei köysi vedäkään takaisin ylös ennen kuin oli liian myöhäistä.

Tapaus kuvastaa myös elämää. Elämää ei voi elää pelkäämällä kuolemaa. On uskallettava elää siitä huolimatta että se elämä väistämättä päättyy joskus.

TBT: Ryhmäliikuntatestit jatkuu, tällä kertaa heiluu kahvakuula!

Tässä on jo vuosia sitten riisuttu tosimiehen naamari ja lähdetty testaamaan millaisia nuo naisten suosimat ryhmäliikuntatunnit oikein ovat… Viime viikolla palattiin tunnelmiin, joita Bodypump-tunti sai aikaan, siitä hädin tuskin selvisin hengissä. Tällä kertaa muistellaan millaista oli astella ensimmäistä (ja tähän mennessä viimeistä) kertaa ohjatulle kahvakuulatunnille…

kahvakuula
(Lavastettu kuva, en ikimaailmassa olisi selvinnyt tunnista noin isoilla kuulilla…)

Salin vastaanotossa olin havaitsevinani kassatytön iloisen ilmeen taustalla hieman huvittuneisuutta kun lunastin lippua kahvakuulatunnille. Sama aavistuksen ivallinen huvittuneisuus paistoi läpi iloisen ”Hyvää jumppaa!” toivotuksen… Tällä kertaa en kuitenkaan ollut täysi vasta-alkaja, olihan minulla jo vankkaa kokemusta Bodypumpista, tiesin että en tulisi pääsemään helpolla mutta olin valmis laittamaan kaikkeni peliin!

Olin liikkeellä hyvissä ajoin varmistaakseni paikkani jumppasalin perimmäisestä nurkasta. Varmistin että vesipullo oli täynnä ja sekoittelin sekaan hiukan aminohappoja, tällä kertaa en hyydy! Otin mallia muista tunnille osallistujista ja hain jumppamaton sekä sopivat kahvakuulat.

20150203_182450

Tällä kertaa en tehnyt samaa virhettä kuin surullisen kuuluisalla pumppitunnilla, jätin suosiolla ne isommat kuulat ottamatta ja tartuin nöyrästi kevyemmän pään kuuliin. Olin valmiina tunnin alkamiseen kun ohjaaja asteli sisään vilkaisten innokkaita jumppaajiaan ja yhtä nurkassa lymyilevää kaljupäätä. Kainalot alkoivat kostua jännityksestä…

Alkajaisiksi ohjaaja toivotti kaikki tervetulleiksi ja kertoi että tällä kertaa tehdäänkin sitten voimapainotteisempaa treeniä, voitte ottaa hieman normaalia isommat kuulat käyttöön, uusi kaverikin siellä nurkassa voi vaihtaa kuulat hiukan isompiin, näyttää tuota ruutia hihoista löytyvän… Hah! ajattelin, minähän en tuohon vipuun mene! Ja pidin visusti kiinni pikkuruisista kahvakuulistani.

20150203_182107

Ja niin tunti alkoi… ei helvetti taas mihin olin itseni laittanut! Hikivesi valui silmiin jo kolmannen liikepatterin kohdalla. Tunnin edetessä kävi selväksi että pikkuruiset kuulani eivät todellakaan olleet liian pienet, pumppitunnilta tuttu tuskallinen poltte alkoi hyökyä lihaksiin, eikö tämä koskaan lopu? Välillä oli pakko laskea kuula alas jotta sain pyyhittyä naamani ja kaljuni hikivedestä. Sekin oli kohta turhaa, sillä hikipyyhe kastui hetkessä läpimäräksi.

Sanomattakin oli selvää että rytmissä en pysynyt mukana ollenkaan ja omat heilautukseni ja kiepautukseni olivat yhtä kaukana mallisuorituksista kuin kehonrakennus missikisoista. Tunnin lopuksi olo oli melkoisen kaikkensa antanut… Uskon että jälkeenpäin ohjaajalla ja kassatytöllä on ollut hauskaa erään kaljupään kahvakuulatunnista keskustellessaan…

dead

Vaikka minusta ei ehkä kahvakuula-ammattilaista tulekaan, olen ylpeä edistyksestäni ryhmäliikuntatuntien mielenkiintoisessa maailmassa. Tällä kertaa en pelännyt kuolevani tunnin aikana, kuoleman pelko iski vasta seuraavana aamuna kun piti nousta sängystä. Koko kehoa särki ja kolotti, ei ollut lihasta joka ei olisi ollut kipeänä… Mitäs sitä kokeilisi seuraavaksi? 😀