Isänpäivä vol. 4

On isänpäivä. Muu perhe on mennyt jo nukkumaan ja itse istun tietokoneella kirjoittamassa tätä blogipostausta syöden samalla viimeistä palaa isänpäiväkakkua. Takana on neljäs isänpäiväni isänä ja yritän kirjoittaa tämän tekstin ilman hempeilyä, vaikka hankalaa se saattaa olla…

isänpäivä

Jotain on tekeillä?

Jo alkuviikolla minulle heräsi vahva epäilys, että jotakin tavallisesta poikkeavaa oli tekeillä. Salaperäisyyden ilmapiiri oli käsinkosketeltava ja kaikki ikään kuin varoivat puheitaan, paitsi Emilia. Hakiessani eräänä päivänä Emilian päiväkodista, kertoi Emilia ylpeänä kotimatkalla että tänään hän askarteli päiväkodissa isille lahjan. Se oli todella tärkeä juttu Emilialle, silmät loistivat hänen siitä kertoessaan ja lopuksi Emilia tarttui kaulaani ja rutisti oikein lujaa ennen kuin juoksi kikattaen leikkeihinsä. Mistä oikein oli kyse? Syntymäpäivänihän on vasta keväällä?

Epäilykset vahvistuu

Viikon edetessä epäilykset vahvistuivat. Asioista ei puhuttu suoraan, vaan lähinnä kuiskuteltiin selkäni takana. Loppuviikosta töistä tullessani Emilia juoksi ensimmäiseksi riemuissaan luokseni kertomaan että hän valitsi isille viikset! Sarin ilmeestä arvasin, että asia oli ollut tarkoitus pitää salaisuutena… Mitkä viikset? Mistä oli oikein kyse?

Lopullinen niitti epäilyksille lyötiin salaperäisellä leipomisella, jossa Emilia oli innolla mukana, leipomus vaikutti hyvin vahvasti kakkupohjalta…

Isänpäivä

Koska aavistelin jo hyvissä ajoin jotakin tapahtuvaksi ja osasin lukea kalenteria, arvasin kaiken salaperäisyyden liittyvän sunnuntain isänpäivään. Varauduinkin sunnuntai-aamuun etukäteen käymällä yöllä pissalla, sillä vaikka minulla ei kovin pitkää historiaa isänpäivistä isänä vielä ole, tiedän varsin hyvin miten piinaavaa on odottaa aamulla sängyssä herättämistä rakko räjähtämäisillään…

Isänpäiväaamuna olin nukkuvinani sikeästi muiden noustessa, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä nukuin oikeastikin sikeästi muiden noustessa. Olisin varmaan nukkunut sikeästi ihan siihen varsinaiseen herättämiseen asti, jos Emilia ei olisi käynyt kahteen kertaan aamun aikana laulamassa suupielet kermavaahdossa minulle onnittelulaulua Sarin vielä koristellessa kakkua.

Hyvästä valmistautumisestani johtuen torkuin sängyssä hymy huulilla ihan varsinaiseen herättämiseen asti. Laulujen ja halien jälkeen könysin hymy huulilla sängystä ylös valmiiksi katetulle aamupalalle, isänpäiväkakulle ja avaamaan saamiani lahjoja.

Siellä olivat myös päiväkodissa askarreltu lahja ja Emilian valitsemat viikset isänpäiväkortissa. Molemmat laitan visusti talteen, jotta voin palata päivän fiiliksiin vielä vuosien jälkeen. On ihanaa olla isi.

Tehkää mitä teette, mutta isänpäivää ette vie!

Minä olen monenlaista, olen ihminen, mies, ystävä, työkaveri, esimies, veli, aviomies ja vaikka mitä muuta, mutta ennen kaikkea olen isä. Se on arvokkainta mitä olen tai tulen koskaan olemaan. Siksipä eilen aamulla tunteet hieman kuohahtivat lukiessani Iltalehden uutisen, jossa kerrottiin että joissakin päiväkodeissa korvataan isänpäivä tänä syksynä neutraalimmalla läheisenpäivällä.

Uutisen mukaan taustalla on lasten erilaiset perhetilanteet ja traumaattiset kokemukset isänpäiväkorttien askartelusta, jos kortille ei ole kohdetta. Samalla kuitenkin Helsingin apulaispormestari myöntää myös, että tapauskohtaisesti perinteistä luopuminen voi liittyä myös sukupuolineutraaliin ajatteluun.

”Itsekin olen tuntenut sääliä, jos korteille ei ole ollut kohdetta.”

Ymmärrän kyllä lapsen harmituksen isänpäiväkorttien askartelussa, jos kotona ei ole isää jolle kortin askartelisi. Mielestäni kuitenkin keinot ovat tässä tapauksessa vääriä. Ei lapsen elämästä voi poistaa kaikkea harmitusta aiheuttavaa, ei lasta voi suojella elämässä surulta tai pahalta mieleltä. Sen sijaan lapsen kanssa olisi pyrittävä käsittelemään niitä harmitusta aiheuttavia asioita.

Uskon että jokainen lapsi, jolla ei ole isää, tulee siihen asiaan törmäämään elämässään monissa eri tilanteissa – ja paljon haastavammissa kuin korttien askartelu päiväkodissa. Ehkä lapsen kanssa olisikin hyvä käsitellä asiaa ja siihen isänpäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuden. Päiväkodissa isän sijaan vaikka papalle tai kummisedälle askarreltava kortti voisi olla niitä helpoimpia tapoja lähestyä aihetta sen kiertämisen sijaan… Tämän pystyy varmasti ammattitaitoinen henkilökunta hoitamaan hienotunteisesti ja lapselle pahaa mieltä tuottamatta.

”Päätös voidaan tehdä, vaikka vain yhden lapsen traumaattisten kokemusten vuoksi.”

En halua väheksyä yhdenkään lapsen traumaattisia kokemuksia tai surua, jonka ilman isää eläminen lapselle aiheuttaa. Silti en usko että isänpäivän nimen muuttaminen tai edes koko päivän poistaminen millään tavalla helpottaisi tuota lapsen surua.

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että yhden lapsen traumaattisten kokemusten vuoksi ei pitäisi muilta lapsilta ottaa mitään pois, edes mahdollisuutta askarrella sitä isänpäiväkorttia. Itse muistan lapsuudestani miten tärkeitä hetkiä ne isänpäiväkorttien ja äitienpäiväkorttien askartelemiset olivat. Niitä tehtiin huolella ja rakkaudella ja uskon sen välittyneen korteista myös niiden saajille. Edelleen tiedän omilla vanhemmillani olevan tallessa joitakin lapsena askartelemiani kortteja ja se kyllä lämmittää mieltä. Myös minulle Emilian omin käsin askartelemat isänpäiväkortit/lahjat ovat äärettömän tärkeitä. Tulen säilyttämään ne lopun elämääni ja palaamaan ihailemaan niitä vuosienkin päästä, sydän jälleen sulien.

Asiaa tulisikin mielestäni pyrkiä lähestymään niiden isättömien lasten kautta, etsien keinoja tukea heitä noina hankalina päivinä sen sijaan, että lähdetään muuttamaan isänpäivän nimeä ja estämään sen viettäminen muiltakin lapsilta.

Ei poisteta isänpäivää, vaan otetaan sen sijaan isäänsä kaipaava lapsi syliin ja lohdutetaan. Kyllä me keinoja löydetään – jos halutaan.

 

(Otsikoiden sitaatit on poimittu kyseisestä Iltalehden uutisesta)

 

Edit: Korkealle arvostettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kertoi mielipiteensä asiaan TÄÄLLÄ