Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?

Eilen tuli salilla juttua treenaamisesta ja erilaisista tavoista suhtautua treenaamiseen. Salitreeni voi jollekin olla harrastus, toiselle elämäntapa, kolmannelle pakkomielle ja neljännelle ammatti. Omalla kohdallani olen käynyt läpi aika monta erilaista ”treenivaihetta” parinkymmenen vuoden treenihistoriani aikana.

elämäntapa

Alku

Ensimmäistä kertaa ajauduin kuntosalille noin 15-vuotiaana kun koulun liikunnassa oli valittava kuntosali tai kävely räntäsateessa. Mitään en salilla osannut tehdä, mutta innostuin. Siellä tuli sitten käytyä enemmänkin ja sivustaseurailtua mitä isot pojat salilla tekivät. Pikkuhiljaa sitä jotain oppi ja treeni alkoi luistaa. Pari-kolme kertaa viikossa kävin salilla tekemässä milloin mitäkin.

Penkki ja hauis

Aika pian sitä sitten innostui tekemään sitä mitä useimmat teinipojat, eli treenaamaan penkkiä ja hauista. Niitä hinkattiin enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan ja intoiltiin miten ensin penkistä nousi 80 kiloa, sitten 100 kiloa. Armeijan jälkeen oli melkoinen kehityskausi, penkkitulos hujahti muutamassa kuukaudessa 100 kilosta 130 kiloon. Silloin oli itsetunto kohdallaan!

Innostus

Opiskeluvuosina iski kunnon innostus, joka ei ole oikeastaan laantunut missään vaiheessa vuosien varrella. Treenaaminen kiinnosti ja tuli opittua paljon uutta. Otin käyttöön ensimmäiset oikeat treeniohjelmat, joiden mukaan treenasin, opiskelin itsekseni ravitsemuksen alkeita (mitä on proteiini ja mistä sitä saa), kävin kuntosaliohjaajakurssin ja otin ensimmäisen kerran käyttöön alkeellisimpia lisäravinteita. Into oli kova, tietotaito ei niinkään, mutta sitäkin karttui koko ajan.

Elämäntapa

Opiskeluvuosien jälkeen treenaaminen ja siihen liittyvät jutut muuttuivat harrastuksesta enemmänkin elämäntavaksi. Ruokailut säännöllistyivät ja alkoivat enenevässä määrin olla ravintoarvoiltaankin treenaamista tukevia. Lisäravinteet tulivat mukaan tukemaan treenaamista ja täydentämään ruokavaliota. Treenaaminen ja siihen liittyvät jutut olivat osa elämää.

Pakkomielle

Jossakin vaiheessa homma meni sitten näin jälkikäteen ajatellen yli, silloin se ei siltä toki tuntunut. Tuossa vaiheessa treenaaminen meni kaiken edelle, ei ollut viikonpäiviä, vaan oli treenipäiviä ja lepopäiviä. Ruokailujen suhteen aikataulutus oli tiukka, ruokailujen väli ei saanut venyä liian pitkäksi ja varmuuden vuoksi mukana kulki aina sheikkeri proteiinijauhoineen. Myös yöunen määrästä olin tarkka. Tavoitteena oli aina 10 tunnin yöuni ja paniikki alkoi hiipiä jos unen määrä uhkasi jäädä alle kahdeksaan tuntiin. Tuolloin nautin suuresti tuosta elämäntavasta, johon ei juuri kuulunut muuta kuin treeni, työ ja elokuvat. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo oli ihan hullua, mutta myönnettävä on että silloin olen ollut elämäni parhaassa kunnossa.

Tasaantuminen

Tällä hetkellä elän tasaantumisvaihetta treenaamisen suhteen. Treenaaminen on edelleen iso osa elämää. Se ei kuitenkaan ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, vaan muut jutut ovat menneet sen edelle. Treenaan muun elämän ehdoilla, en enää elä treenaamisen ehdoilla. Treenaaminen, syöminen ja koko touhu on järkevöitynyt. Nautin treenaamisesta edelleen todella paljon ja pyrin treenaamaan mahdollisuuksien mukaan viisi kertaa viikossa. Välillä tulee viikkoja ettei salille ehdi niin paljon kuin haluaisi, mutta se ei ole enää maailmanloppu. Ruokailujen runko on terveellinen, mutta ei pakkomielteinen. Pizzaa voi syödä ja karkkipussikin löytyy ihan liian usein ostoskärrystä. Kehitys on hidasta, mutta ainakin itse väittäisin sitäkin tapahtuvan. Varmasti kehittyisin enemmän panostamalla treenaamiseen ja syömisiin entiseen malliin, mutta se ei tunnu tällä hetkellä sen arvoiselta. Nautin elämästä tällä hetkellä myös monella muulla osa-alueella, joita ei aiemmin elämääni edes kuulunut. Sitä ei tiedä, missä vaiheessa mennään muutaman vuoden päästä, mutta yksi on varmaa, jossakin muodossa treenaaminen tulee olemaan osa elämääni loppuun asti.

Mites on, tunnistatteko samoja vaiheita omalta kohdaltanne? Onko treenaaminen teille harrastus, elämäntapa vai addiktio?

Mikä saa ihmisen harrastamaan?

Tällä kertaa katsotaan hiukan fitnessin ulkopuolelle, tällä kertaa pohditaan harrastamisen mielekkyyttä yleisemmin, kaikenlaisen urheiluharrastamisen näkökulmasta ja pohditaan kysymystä, mikä saa ihmisen harrastamaan urheilua.

harrastamaan

Nyt ei pohdita kilpaurheilua, vaan nimenomaan harrastusmielessä urheilemista ja sitä, mikä ihme saa luopumaan siitä mukavasta kotisohvasta ja lähtemään urheilemaan uudelleen ja uudelleen kerta toisensa jälkeen. Aihe sai alkunsa tässä eräänä aamuna, jona revin itseni ylös sängystä kuuden jälkeen aamulla ollakseni salilla treenaamassa jo seitsemältä. Kieltämättä tuolloin tuli hieman kyseenalaistettua homman järkevyyttä…

Kilpaurheilijalle vastaus on itsestäänselvä, menestyminen. Missä tahansa lajissa menestymiseen vaaditaan paljon treeniä ja uhrauksia. Jokainen ymmärtää, että kehityksen ja sitä kautta tulevan menestyksen eteen on tehtävä lujasti töitä, treenattava paljon, herättävä aikaisin, syötävä kurinalaisesti jne. Harvempi kuitenkaan ymmärtää vastaavaa panostusta puhtaasti harrastuspohjalta urheiltaessa.

harrastamaan

Onhan se nyt tietyllä tavalla minunkin hullua treenata säännöllisesti ja panostaa treeniin ja kaikkeen siihen liittyvään ilman sen suurempia tavoitteita. Tai toki minulla tavoitteita on, mutta ne ovat omiani, itse asettamiani, eivätkä liity kilpailemiseen. Miksi sitten en tuonakin aamuna kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani?

Yksinkertaisesti siitä syystää, että nautin treenaamisesta ja siihen panostamisesta, puhtaasti syömisestä ja niiden mukanaan tuomasta hyvästä olosta. Sali on paikka, jossa nollaan ajatukseni, paikka jossa pääkoppani rentoutuu. En tule varmaankaan koskaan kilpailemaan keho- tai fitness-lajeissa, mutta tulen varmasti harrastamaan niitä loppuelämäni jos terveys vaan säilyy.

Urheilu ja urheilullinen elämäntapa perusterveellisine ruokineen tuo minulle hyvää oloa ja nautintoa, ja se on syy miksi minä harrastan urheilua. Uskon samoja syitä löytyvän myös muiden harrastamisen taustalta. Jotain mielihyvää siitä harrastamisesta on saatava, sillä eihän kukaan muuten siitä sohvalta nousisi tai jättäisi kylkeä kääntämättä.

Miksi sinä harrastat?