Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?

Eilen tuli salilla juttua treenaamisesta ja erilaisista tavoista suhtautua treenaamiseen. Salitreeni voi jollekin olla harrastus, toiselle elämäntapa, kolmannelle pakkomielle ja neljännelle ammatti. Omalla kohdallani olen käynyt läpi aika monta erilaista ”treenivaihetta” parinkymmenen vuoden treenihistoriani aikana.

elämäntapa

Alku

Ensimmäistä kertaa ajauduin kuntosalille noin 15-vuotiaana kun koulun liikunnassa oli valittava kuntosali tai kävely räntäsateessa. Mitään en salilla osannut tehdä, mutta innostuin. Siellä tuli sitten käytyä enemmänkin ja sivustaseurailtua mitä isot pojat salilla tekivät. Pikkuhiljaa sitä jotain oppi ja treeni alkoi luistaa. Pari-kolme kertaa viikossa kävin salilla tekemässä milloin mitäkin.

Penkki ja hauis

Aika pian sitä sitten innostui tekemään sitä mitä useimmat teinipojat, eli treenaamaan penkkiä ja hauista. Niitä hinkattiin enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan ja intoiltiin miten ensin penkistä nousi 80 kiloa, sitten 100 kiloa. Armeijan jälkeen oli melkoinen kehityskausi, penkkitulos hujahti muutamassa kuukaudessa 100 kilosta 130 kiloon. Silloin oli itsetunto kohdallaan!

Innostus

Opiskeluvuosina iski kunnon innostus, joka ei ole oikeastaan laantunut missään vaiheessa vuosien varrella. Treenaaminen kiinnosti ja tuli opittua paljon uutta. Otin käyttöön ensimmäiset oikeat treeniohjelmat, joiden mukaan treenasin, opiskelin itsekseni ravitsemuksen alkeita (mitä on proteiini ja mistä sitä saa), kävin kuntosaliohjaajakurssin ja otin ensimmäisen kerran käyttöön alkeellisimpia lisäravinteita. Into oli kova, tietotaito ei niinkään, mutta sitäkin karttui koko ajan.

Elämäntapa

Opiskeluvuosien jälkeen treenaaminen ja siihen liittyvät jutut muuttuivat harrastuksesta enemmänkin elämäntavaksi. Ruokailut säännöllistyivät ja alkoivat enenevässä määrin olla ravintoarvoiltaankin treenaamista tukevia. Lisäravinteet tulivat mukaan tukemaan treenaamista ja täydentämään ruokavaliota. Treenaaminen ja siihen liittyvät jutut olivat osa elämää.

Pakkomielle

Jossakin vaiheessa homma meni sitten näin jälkikäteen ajatellen yli, silloin se ei siltä toki tuntunut. Tuossa vaiheessa treenaaminen meni kaiken edelle, ei ollut viikonpäiviä, vaan oli treenipäiviä ja lepopäiviä. Ruokailujen suhteen aikataulutus oli tiukka, ruokailujen väli ei saanut venyä liian pitkäksi ja varmuuden vuoksi mukana kulki aina sheikkeri proteiinijauhoineen. Myös yöunen määrästä olin tarkka. Tavoitteena oli aina 10 tunnin yöuni ja paniikki alkoi hiipiä jos unen määrä uhkasi jäädä alle kahdeksaan tuntiin. Tuolloin nautin suuresti tuosta elämäntavasta, johon ei juuri kuulunut muuta kuin treeni, työ ja elokuvat. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo oli ihan hullua, mutta myönnettävä on että silloin olen ollut elämäni parhaassa kunnossa.

Tasaantuminen

Tällä hetkellä elän tasaantumisvaihetta treenaamisen suhteen. Treenaaminen on edelleen iso osa elämää. Se ei kuitenkaan ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, vaan muut jutut ovat menneet sen edelle. Treenaan muun elämän ehdoilla, en enää elä treenaamisen ehdoilla. Treenaaminen, syöminen ja koko touhu on järkevöitynyt. Nautin treenaamisesta edelleen todella paljon ja pyrin treenaamaan mahdollisuuksien mukaan viisi kertaa viikossa. Välillä tulee viikkoja ettei salille ehdi niin paljon kuin haluaisi, mutta se ei ole enää maailmanloppu. Ruokailujen runko on terveellinen, mutta ei pakkomielteinen. Pizzaa voi syödä ja karkkipussikin löytyy ihan liian usein ostoskärrystä. Kehitys on hidasta, mutta ainakin itse väittäisin sitäkin tapahtuvan. Varmasti kehittyisin enemmän panostamalla treenaamiseen ja syömisiin entiseen malliin, mutta se ei tunnu tällä hetkellä sen arvoiselta. Nautin elämästä tällä hetkellä myös monella muulla osa-alueella, joita ei aiemmin elämääni edes kuulunut. Sitä ei tiedä, missä vaiheessa mennään muutaman vuoden päästä, mutta yksi on varmaa, jossakin muodossa treenaaminen tulee olemaan osa elämääni loppuun asti.

Mites on, tunnistatteko samoja vaiheita omalta kohdaltanne? Onko treenaaminen teille harrastus, elämäntapa vai addiktio?

Aamuvirkku vs. iltakukkuja – Voita Wirtaa!!

Mä olen aina ollut iltakukkuja ja nauttinut nukkua pitkään aamulla. Muutama vuosi sitten lyötiin hynttyyt yhteen Sarin kanssa, joka on pahimman luokan aamuvirkku. Kun soppaan lisätään vielä pieni lapsi, mikä on lopputulos?

aamuvirkku

Jari, iltakukkuja

Vielä muutama vuosi sitten, päästessäni 22:30 iltavuorosta, oli ilta vasta alussa. Siinä ehti mainiosti käydä koiran kanssa lenkillä, laittaa hiukan ruokaa ja katsoa leffan. Nukkumaan menin siinä kahden jälkeen yöllä ja aamulla heräsin 10-11 herätyskelloon että ehdin käydä treenaamassa ennen töihin lähtöä. Vapaapäivinä saattoi ilta venähtää jotain huippusarjaa katsoessa yli kolmeenkin (yksi jakso vielä…), mutta aamulla saikin sitten nukkua vaikka puoleen päivään.

Tuo päivärytmi oli minulle täysin luontainen, tuntui sopivalta ja nautin yli kaiken yön rauhallisista tunneista. Aamulla puolestaan oli ihanaa kääntää kylkeä silloin kun ”normaalit” ihmiset heräävät ja nousta oman kellon soimiseen vasta aamupäivällä.

aamuvirkku

Kaikki muuttui Sarin astuttua elämääni, ja sittemmin Emilian syntymisen myötä. Sari on juuri sellainen pahimman laatuinen aamuvirkku, joka pomppaa ylös sängystä viimeistään kahdeksalta täynnä tarmoa. Ja pienet lapsethan nyt ei tunnetusti aamuisin kovin pitkään nuku, armottomasti tullaan jo seitsemän aikaan tökkimään isiä poskeen ja vaatimaan leikkimään…

Sari, aamuvirkku

Aamu on ihmisen parasta aikaa, ihan oikeasti. On ihana herätä aikaisin energisenä ja valmiina uuteen päivään. Teen työkseni vuorotyötä, joka erityisesti aiemmin painottui vahvasti iltavuoroihin. Kun aamulla heräsi aikaisin, ehti tehdä vaikka mitä ennen töihin lähtöä. Siinä sai aamukahvien jälkeen siivottua, käytyä kaupassa ja tehtyä ruokaa, eikä ollut kiire mihinkään. Illalla taas töistä tullessa oli mukava istahtaa hetkeksi sohvalle, katsoa vähän telkkaria ja kömpiä sitten sänkyyn väsyn iskiessä, yleensä aika pian.

Tässä Jarin kanssa elellessä sitä on pikkuhiljaa oppinut valvomaan illalla hiukan pidempään, katsomaan vaikka elokuvan, vaikkakin aika usein alkaa silmät lupsahdella jo ennen lopputekstejä. Illalla Emilian nukahdettua katsottava leffa onkin usein valittava sen keston, eikä muiden kriteerien mukaan 😀

aamuvirkku

Pikkuhiljaa sitä on myös oppinut että tuolle Jarille on ihan turha yrittää sanoa mitään tärkeää aamun ensimmäisten parin tunnin aikana, silloin ei vaan yksinkertaisesti mene mikään perille. Jotenkin vaikka Jari on ehkä fyysisesti hereillä, aivotoiminta alkaa vasta joskus aamupäivällä. Ja vastaavasti se on sitten jopa ärsyttävän virkeä illalla kun normaalit ihmiset menee nukkumaan…

Aamuvirkku ja iltakukkuja

Vaikka nämä meidän erilaiset vuorokausirytmit onkin joskus arjessä hiukan haastavat, on niillä etunsakin. Esimerkiksi kun Emilian oli pieni vauva ja nukkumisen kanssa oli ongelmaa, jaksoi Jari keikuttaa Emiliaa pitkälle yöhön, kun taas aamulla Sari astui kuvioon ja Jari mönki peiton alle. Molemmat sai muutaman tunnin unta siihen itselle sopivimpaan aikaan, mikä auttoi kummasti jaksamaan vauva-arkea.

Sama systeemi jatkuu hiukan eri muodossaan edelleen. Eri vuorokausirytmit mahdollistavat tällä hetkellä esimerkiksi Jarin blogin kirjoittamisen. Arjessa on touhua ja tohinaa yllin kyllin, siinä ei päivällä paljon kirjoitettaisi. Näppäimistön naputus alkaakin illalla muiden mennessä nukkumaan. Aamulla taas Emilian herätessä on Sari usein se, joka nousee leikkimään ensimmäiset leikit ja antamaan aamupalat – ja vasta sitten mennään herättelemään isiä päivän leikkeihin.

Hienosti on Emiliakin oppinut, että ne päivän ensimmäiset leikit isin kanssa on usein aika yksinkertaisia, sellaisia joissa isin ei tarvitse kuin istua paikallaan silmät lupsuen 😀

.

Kumpaan jengiin sinä kuulut? Oletko rasittava aamuvirkku vai ärsyttävä iltakukkuja? Kerro kokemuksesi kommentoimalla ja voita seitsemän purkkia Wirtaa arkeesi!

(Osallistumisaikaa 12.4. asti, voittaja julkaistaan 13.4.)