Kuka sua uhmaa?

Olen useita kertoja kirjoittanut niistä onnen tunteista, joita isinä oleminen saa aikaan, miten joka päivä huomaan hymyileväni idioottimaista onneenpakahtumis-hymyä ja miten rinta tuntuu pakahtuvan rakkaudesta kun oma lapsi kietoo kädet kaulan ympärille ja halaa oikein kovasti. No, tällä kertaa avaudun hieman siitä toisesta puolesta…

Kuka sua uhmaa

Meillä eletään ihanaa kolmen vuoden uhman aikaa. Kolme vuotta on ihana ikä, me leikitään todella paljon yhdessä, jutellaan ja höpötellään, laulellaan lauluja ja nauretaan. Meillä on enimmäkseen todella hauskaa, paitsi silloin kun uhmataan. Silloin mitään ei uskota, ei ainakaan ensimmäisellä kerralla, eikä sillä toisellakaan. Ja kolmannellakin kerralla katsotaan isiä syvälle silmiin ja jatketaan sitä kielletyn asian tekemistä, on se sitten mitä tahansa. Siinä alkaa hiljalleen isillä hymy hyytyä ja otsasuoni tykyttää…

uhmaa

Kaikkein raskainta on kun jotain pitäisi tehdä, erityisesti jos pitäisi mennä nukkumaan tai vaikka lähteä jonnekin. Siitä ei yksinkertaisesti tule mitään. Koko ajan tuolla kolmevuotiaalla olisi jotain tärkeämpää tekemistä. ”Minä teen vielä tän palapelin”, ”Minä leikin vielä hetken”, ”Minä juoksen vielä seitsemän kertaa ympäri talon isiä karkuun ja sitten heittäydyn lattialle huutamaan”, ”minä meen vielä pissalle, mutta ensin juoksen kolme kertaa talon ympäri ja teen kuusi kuperkeikkaa”. Ja parasta tässä on se, että näin toimitaan silloin kun ollaan menossa jonnekin mihin Emilia haluaa lähteä…

Uhkailu, kiristys, lahjonta…

Kun toinen uhmaa ihan kaikessa ja ihan tahallaan, on välillä hankala muistuttaa itselleen, että se kuuluu ikävaiheeseen, oma minuus ja tahto siellä muotoutuvat ja jos isäänsä (ja erityisesti äitiinsä) tulee, muotoutuvasta tahdosta on tulossa melkoisen vahva…

Usein sitä huomaa ihan vahingossa turvautuneensa johonkin (tai kaikkiin) ikivanhoista kasvatuskeinoista, uhkailuun ”isi lähtee sitten yksin jos et tule pukemaan”, kiristykseen ”jos et heti tule laittamaan vaatteita päälle, ei lähdetä lainkaan” ja lahjontaan ”ostetaan matkalla vaikka karkkia” ja sitten tulee äiti pukemaan ja haalari puetaan ihan nätisti… (ei se joka kerta äidin kanssakaan helposti suju…)

Sitten taas kun päästään ovesta ulos, on Emilia yhtä aurinkoa ja hiljalleen se hymy taas hiipii isinkin kasvoille. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, en edes niitä raskaimpia.

Metallisydän

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 18
Tykkää jutusta