Mitä sä kaipaat JUST NYT?

Me suomalaiset ollaan monellakin tavalla aika kummallista porukkaa. Tällä kertaa mua ihmetyttää meissä sellanen ominaisuus, että mikään ei ole koskaan hyvin. Tämä kesä on ollut siitä loistava esimerkki…

kaipaat

Liian kuuma, liian kylmä…

Suomen kesää haukutaan ja pidetään tietyllä tavalla ihan vitsinäkin. Kukapa ei olisi kuullut Suomen kesän olevan lyhyt, mutta vähäluminen, tai että olipa se hyvä että tänä vuonna kesä osui viikonlopulle tai muuta ihan oikeastikin hauskaa, koska noinhan se aika pitkälle on edellisinä vuosina mennyt ja samalla ollaan grillattu makkaraa vesisateessa ja valitettu kun kesät on niin kylmiä.

No tänä kesänä ei ollut kylmä, me suomalaiset saatiin mitä ollaan aina haluttu, hellettä. Nyt sitä vaan saatiinkin sitten liikaa. Oli liian kuuma ja liian kauan. Oli hiki, ei saanut nukuttua, OLISPA VIILEÄMPÄÄ!

No nyt on helteet ohi ja viileämpää, niin eikös joku jo ole ehtinyt valittaa kun on liian kylmä…

Niin ja talvessa sama juttu. Jos ei ole lunta ja pakkasta, kaivataan lunta pakkasta. Ja kun tulee lunta ja pakkasta, kirotaan kolaamista ja auton lasien raapimista.

Me halutaan aina sitä mitä meillä ei ole

Toki ilmiö on varmaan ainakin jossain määrin ihan globaali, mutta kyllä mä väitän että se jotenkin korostuu tässä meidän suomalaisten perusnegatiivisuudessa. Vai kuinka monessa muussa maassa vastaantulijan katsoessa silmiin ja hymyillessä ajatellaan ensimmäiseksi, että ”Mitähän vittua tuokin toussa virnuilee?”.

Mitä sinä kaipaat?

Meissä on sisäänrakennettuna tarve kaivata koko ajan jotain. Joku kaipaa kesämökkiä jolla rentoutua, toinen kaipaa kaupungin hyörinää, joku kaipaa seuraa ja toinen rauhaa. Kerroppa kommentteihin mitä juuri sinä kaipaat tällä hetkellä eniten?

Ainiin, minä kaipaan tällä hetkellä eniten niinkin arkista juttua kuin kiinteää kakkaa, ei ole näkynyt viikkoon…

tai ainakin pehmeämpää vessapaperia.

Lomareissun paskainen loppu

Meillä oli ihan törkeän hieno lomamatka Kreetalle, mutta sen loppuhuipennus olisi kyllä saanut jäädä kokematta…

paskainen

Kirjoittelin jo yhdessä aiemmassa lomapostauksessa, että loppuviikosta ei hotellin ruuat enää oikein maistuneet. No mun kohdallani ei viimeisenä kokonaisena lomapäivänä maistunut enää oikein mikään ja oli hiukan outo olo. En antanut sen häiritä, vaan uiskenneltiin ja touhuiltiin ihan normaalisti. Illalla outo olo vahvistui ja viimeisenä yönä en saanut kunnolla nukuttua, päässä pyöri ja olo meni heikoksi. Edelleen laitoin sen vaan liian auringossa olemisen piikkiin… kunnes räjähti.

Tuo räjähdys tapahtui vessassa ja voin vain olla onnellinen että ehdin ajoissa istualleni pöntölle… No  kerrankos maha menee hiukan sekaisin ulkomailla, Imodiumia suuhun ja pakkailemaan kamppeita. Jonkin aikaa menikin ihan hyvin, vaikka oli aika heikko olikin. Saatiin tavarat pakattua ja päästiin lentokentälle, missä heikosta olosta johtuen päätin lykätä kuumemittarin kainalooni. Mittari näytti 37,4 ja vaikka lämpöä ei paljoa ollutkaan, heitin kassista buranaa suuhun ennen lentoa.

Lennolla alkoi palella, sitten oikein tärisyttämään. Pyysin lentoemännältä viltin ja tärisin sen alla tuijottaen näytöltä jäljellä olevaa lentoaikaa. Olo meni heikommaksi ja heikommaksi ja lento tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa vatsaan alkoi sattua ja viimeisen puolituntia teki pahaa…

Laskeutuminen oli yhtä tuskaa ja koko ajan pelkäsin oksentavani lentokoneen lattialle. Etsin katseellani oksennuspussia ja kun sellaista ei löytynyt, melkein aloin jo reppua tyhjentää, jotta voisin tarvittaessa oksentaa sinne. Sain kuitenkin pidäteltyä oksennusta kunnes päästiin lentokentälle ja siellä vessaan, missä sitten tyhjensinkin vatsani myös yläkautta.

Kotimatka Helsingistä Poriin oli ikimuistoinen, sanan ikävämmässä merkityksessä. Helsinki-Vantaalle laskeuduttiin puolen yön aikaan ja kotona oltiin neljän aikaan. Tuohon neljään tuntiin sisältyi automatka, jonka aikana välillä tärisin autossa sisällä ja välillä kyökin sisuskalujani ulos ojanpientareella. Matkan varrella oli yksi ainoa auki oleva huoltoasema, josta saatiin ostettua juotavaa. Sarille matka oli myös hyvin mielenkiintoinen, toinen tärisi vieressä, silmiä painoi väsymys ja peuroja juoksenteli tiellä siellä täällä.

Kun päästiin kotiin, hortoilin sänkyyn ja nukahdin, vain herätäkseni yön aikana kuumehorteestani joko kyökkimään tai ripuloimaan. Mitään tietoa ei ole, kuinka korkeaksi kuume yön aikana nousi, mutta korkealla se oli, keho oli kuin tulessa ja pää tuntui räjähtävän joka kyökkäyksellä. Aamupäivällä kun kykenin kuumeen mittaamaan, se oli hiukan yli 39. Koko sunnuntaipäivän makasinkin vuoroin sohvalla ja sängyssä kykenemättä juuri muuhun kuin käymään vessassa ripuloimassa. Onneksi sunnuntaina en enää oksentanut, kaikki lihakset pakaroita ja takareisiä myöden olivat tuskaisen kipeinä tyhjän kyökkimisestä ja kouristelusta yön ajalta.

Maanantai meni jo hieman paremmin ja uskalsin syödä hiukan mehukeittoa ja kaurapuuroakin. Olo on ollut jo huomattavasti parempi, joskaan ei missään tapauksessa hyvä. Kaikki voimat on edelleen kadoksissa, paikkoja särkee ja olo on heikko ja pyörryttävä. Nyt alkaa kuitenkin jo tuntua siltä, että ehkä se elämä kuitenkin tälläkin kertaa vielä voittaa…

P.S.
Silloin yöllä Helsingissä mietittiin, olisiko pitänyt jäädä johonkin hotelliin yöksi ja ajaa vasta sunnuntaina päivällä kotiin, luojan kiitos ei tehty niin. Yöllä ajaessa kun pysättiin tienveireen ja syöksyin ojanpenkalle kyökkimään, ei sitä nähnyt kuin muutama peura, mutta jos seuraavana päivänä oltaisiin ajettu, olisi jouduttu pysäämään ainakin yhtä usein ripuloimaan tien varteen ja se näky olisi hyvinkin voinut päätyä jonkun ohiajajan toimesta sosiaaliseen mediaan…