Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?

Eilen tuli salilla juttua treenaamisesta ja erilaisista tavoista suhtautua treenaamiseen. Salitreeni voi jollekin olla harrastus, toiselle elämäntapa, kolmannelle pakkomielle ja neljännelle ammatti. Omalla kohdallani olen käynyt läpi aika monta erilaista ”treenivaihetta” parinkymmenen vuoden treenihistoriani aikana.

elämäntapa

Alku

Ensimmäistä kertaa ajauduin kuntosalille noin 15-vuotiaana kun koulun liikunnassa oli valittava kuntosali tai kävely räntäsateessa. Mitään en salilla osannut tehdä, mutta innostuin. Siellä tuli sitten käytyä enemmänkin ja sivustaseurailtua mitä isot pojat salilla tekivät. Pikkuhiljaa sitä jotain oppi ja treeni alkoi luistaa. Pari-kolme kertaa viikossa kävin salilla tekemässä milloin mitäkin.

Penkki ja hauis

Aika pian sitä sitten innostui tekemään sitä mitä useimmat teinipojat, eli treenaamaan penkkiä ja hauista. Niitä hinkattiin enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan ja intoiltiin miten ensin penkistä nousi 80 kiloa, sitten 100 kiloa. Armeijan jälkeen oli melkoinen kehityskausi, penkkitulos hujahti muutamassa kuukaudessa 100 kilosta 130 kiloon. Silloin oli itsetunto kohdallaan!

Innostus

Opiskeluvuosina iski kunnon innostus, joka ei ole oikeastaan laantunut missään vaiheessa vuosien varrella. Treenaaminen kiinnosti ja tuli opittua paljon uutta. Otin käyttöön ensimmäiset oikeat treeniohjelmat, joiden mukaan treenasin, opiskelin itsekseni ravitsemuksen alkeita (mitä on proteiini ja mistä sitä saa), kävin kuntosaliohjaajakurssin ja otin ensimmäisen kerran käyttöön alkeellisimpia lisäravinteita. Into oli kova, tietotaito ei niinkään, mutta sitäkin karttui koko ajan.

Elämäntapa

Opiskeluvuosien jälkeen treenaaminen ja siihen liittyvät jutut muuttuivat harrastuksesta enemmänkin elämäntavaksi. Ruokailut säännöllistyivät ja alkoivat enenevässä määrin olla ravintoarvoiltaankin treenaamista tukevia. Lisäravinteet tulivat mukaan tukemaan treenaamista ja täydentämään ruokavaliota. Treenaaminen ja siihen liittyvät jutut olivat osa elämää.

Pakkomielle

Jossakin vaiheessa homma meni sitten näin jälkikäteen ajatellen yli, silloin se ei siltä toki tuntunut. Tuossa vaiheessa treenaaminen meni kaiken edelle, ei ollut viikonpäiviä, vaan oli treenipäiviä ja lepopäiviä. Ruokailujen suhteen aikataulutus oli tiukka, ruokailujen väli ei saanut venyä liian pitkäksi ja varmuuden vuoksi mukana kulki aina sheikkeri proteiinijauhoineen. Myös yöunen määrästä olin tarkka. Tavoitteena oli aina 10 tunnin yöuni ja paniikki alkoi hiipiä jos unen määrä uhkasi jäädä alle kahdeksaan tuntiin. Tuolloin nautin suuresti tuosta elämäntavasta, johon ei juuri kuulunut muuta kuin treeni, työ ja elokuvat. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo oli ihan hullua, mutta myönnettävä on että silloin olen ollut elämäni parhaassa kunnossa.

Tasaantuminen

Tällä hetkellä elän tasaantumisvaihetta treenaamisen suhteen. Treenaaminen on edelleen iso osa elämää. Se ei kuitenkaan ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, vaan muut jutut ovat menneet sen edelle. Treenaan muun elämän ehdoilla, en enää elä treenaamisen ehdoilla. Treenaaminen, syöminen ja koko touhu on järkevöitynyt. Nautin treenaamisesta edelleen todella paljon ja pyrin treenaamaan mahdollisuuksien mukaan viisi kertaa viikossa. Välillä tulee viikkoja ettei salille ehdi niin paljon kuin haluaisi, mutta se ei ole enää maailmanloppu. Ruokailujen runko on terveellinen, mutta ei pakkomielteinen. Pizzaa voi syödä ja karkkipussikin löytyy ihan liian usein ostoskärrystä. Kehitys on hidasta, mutta ainakin itse väittäisin sitäkin tapahtuvan. Varmasti kehittyisin enemmän panostamalla treenaamiseen ja syömisiin entiseen malliin, mutta se ei tunnu tällä hetkellä sen arvoiselta. Nautin elämästä tällä hetkellä myös monella muulla osa-alueella, joita ei aiemmin elämääni edes kuulunut. Sitä ei tiedä, missä vaiheessa mennään muutaman vuoden päästä, mutta yksi on varmaa, jossakin muodossa treenaaminen tulee olemaan osa elämääni loppuun asti.

Mites on, tunnistatteko samoja vaiheita omalta kohdaltanne? Onko treenaaminen teille harrastus, elämäntapa vai addiktio?

Metallisydän

5 vastausta artikkeliin “Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?”

  1. Järkipuhetta!

    Kaikki tietysti riippuu omista tavoitteista ja niiden kiinnipitämisestä. Elämän isot muutokset kummasti käyttäytymistä muokkaa, olen sen itsekin huomannut. Sinulla on lihaa luiden päällä jo sen verran että muutama välitavoite todennäköisesti on jo saavutettu. Siinämielessä ”himmaaminen” ei tuntune niin pahalta jos niin voi sanoa.
    Ostettuani vanhan omakotitalon, lopetin salitreenin kokonaan. 5v myöhemmin aloin uudelleen.
    Tässä kohtaa olikin jo kerinnyt syntyä 2kpl tyttäriä, joten 2xvko salia oli paljon mutta se riitti pitämään innostuksen päällä. Nyt kun vauva -aika alkaa olla ohi, käyn 4xvko. Välillä on suosiolla jätettävä treeni väliin, eikä se haittaa koska leikin mielelläni tyttöjen kanssa ryhmähauleiluilla tai roikun apinana leikkipuiston ”laitteissa”.

    Treenaan varmasti myös niin kauan kun terveys sallii, vielä saan nauttia aloittelijan kehityksestä ja ”lihasmuistista” mutta niin mukavaa kuin ”doms” onkaan, niin onhan tämä yksi elämän pienistä nautinnoista.

    Puhut siis asiaa. Mietin usein miltä tuntuisi elää vaikka viikko vain ruoka treeni elokuvat meiningillä?
    Varmasti hyvältä, mutta kummasti vaan äkkiä tulisi ikävä tähän kiireiseen elämäntilanteeseen.

  2. kyllä itsellä lipsahtaa herkästi pakkomielteen puolelle. tiedän ja tunnistan sen mutta en vaan osaa lopettaa 🙂 nyt tuli vauvan synnyttyä ihan hyvä tauko ja voi että kuin ihana on kun voi syödä milloin haluaa, ei tiettyjä kellonaikoja ja ei tarvi miettiä millon syö ja koska salille. en muista, ei ainakaan kahteen vuoteen ole tullut yli viikkoa taukoa salista paitsi nyt, ja kyllä tää hyvää tekee. mielessä jo kävikin että niinköhän enää palaan salille mutta varmasti alan pian käymään, en enää ulkonäkökeskeisesti vaan puhtaasti hakien jaksamista ja hyvinvointia 🙂

  3. Ei oo onneksi pakkomielteenä, viime salikerrasta 13 vuotta 👍 Hyvä että jotku viitsii 😉

  4. Pakkomielle vai pakokeino? Itse ainakin olen käyttänyt tuota treenin, ruokailun ja unen ehdoilla elämistä aina tietynlaisena pakokeinona ”normiarjesta” jos vaikka takana on ollut kipeä ero tai muita vastoinkäymisiä. Tuolloin treenin ympärille käpertyminen on tuonut mukavaa etäisyyttä asioihin ja onhan se toki terveempää kuin surullisen perinteinen pulloon turvautuminen.

    Asian vierestä; edelleen haluaisin lukea Metallisydämen viikosta kasvissyöjänä, jollei ihan jopa vegaanina 😉

    • Oumaigaad kasvissyöntiviikko 😀 😀

      Katotaas jos sen tässä syksyn aikana vaikka toteuttas kun porkkanasato on parhaimmillaan 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 11
Tykkää jutusta