Muutto pysyvästi ulkomaille?

Suomen kesä alkaa pikkuhiljaa olla ohi ja kohta alkaa syksy. Syksyn alkuvaiheet on ihan hienoja, viilenevät ilmat, lehdet värikirjossaan, jopa pienet tihkusateet on jossain määrin ihan kivoja. Ongelma on vaan se, että kun se värikirjo on muuttunut ruskeiksi läjiksi maassa, ei talven tulosta ole vielä tietoakaan. Tuota pimeää kylmää ja sateista syksyä on jäljellä vielä monta kuukautta. Jo monina vuosina on tuntunut, että kesän jälkeen tulee lokakuu, joka jatkuu monta kuukautta, muuttuu pariksi viikoksi loskaiseksi talveksi ja alkaa sitten kääntyä kevääksi. Kesässä on sama vika, kevät jatkuu ja jatkuu ja kun kesä vihdoin alkaa, se kestää sen pari viikkoa ennen kuin on taas syksy.

ulkomaille

Pysyvästi ulkomaille?

Olen pitkään haaveillut muutosta ulkomaille, elämisestä jossakin, missä on oikeasti lämmintä. Ei siis vaan aurinkorannalla lomailemisesta (vaikka sekin kyllä kelpaisi), vaan ihan oikeasta arjesta siellä lämmön ja auringon keskellä. Voin sanoa suoraan, että sitä kuukausikaupalla kestävää lokakuuta ei tulisi ikävä.

Jossain vaiheessa elämää se ehkä olisikin ollut mahdollista. Myydä kaikki irtain omaisuus ja laittaa asunto vuokralle, pakata reppu ja vaan lähteä, hypätä lentokoneeseen ilman paluulippua. Miksi en sitten tehnyt niin, vaikka olisin voinut? Vaikka se oli haaveeni jo silloin? Jokin minua täällä Suomessa pidätteli.

Mikä minut pitää Suomessa?

Ehkä se kuitenkin on tämä maa, suomalaisuus kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Onhan meillä sentään korkeiden verojen ohella myös aika kattava julkinen terveydenhuolto, koulutuksenkin saa ihan jokainen joka vaan on halukas sen vastaan ottamaan, eikä niitäkään jotka pelaavat elämänsä kortit väärin, hylätä katuojiin. Me suomalaiset pidetään kyllä toisistamme huolta, vaikka purnataankin.

Sitäpaitsi vähäpuheiset ja jurot ihmiset sopivat hyvin minulle, erityisesti aamuisin. En voisi kuvitellakaan juttelevani smalltalkia aamutuimaan hississä tai bussissa. Ja kun juttelemaan päästään, luulen ettei kieroa ja ironista huumoriani juurikaan ymmärtäisi kuin toinen suomalainen, joka on samalla tavalla päästään vialla. Sillä tavalla, että jollakin kierolla tavalla kuitenkin nauttii siitä monen kuukauden mittaisesta lokakuustakin. Se on kuitenkin meidän lokakuu, ei kenenkään muun.

Sitäpaitsi, jos ei ole syksyä, ei koskaan saa pitää huppareita – ja mä rakastan huppareita!

Kuvien Superdry-huppari on tilattu House Of Brandonista, käy säkin shoppailemassa lämpimät hupparit syksyyn, se piiiiiitkä lokakuu alkaa ihan pian!

Surua, pelkoa ja vihaa koti-Suomessa

Palaan vielä toisella blogitekstillä Turun puukotustapaukseen, jonka suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari on vahvistanut ensimmäiseksi Suomessa tehdyksi terroriteoksi. Eilinen kirjoitukseni aiheesta sai odotetusti aikaan runsaasti mielipiteitä ja kommentointia (teksti kommentteineen löytyy TÄÄLTÄ).

Surua, pelkoa ja vihaa koti-Suomessa

Tapaus kuohuttaa ja saa aikaan monenlaisia tunteita. Blogiini saa mielipiteensä kertoa ja kommentoida vapaasti, mutta muistutan että olen vastuussa blogissani julkaistavista kommenteista ja siksi en voi julkaista ihan kaikkia. Pidetään siis kommentointi asiallisena.

Suru

Tapaus on aiheuttanut meissä suomalaisissa monenlaisia tunteita, joista päällimmäisenä on varmasti suru. Suru puukotuksen uhrien ja omaisten puolesta. Suru äitinsä menettäneiden lasten puolesta, suru sairaalassa rakkaittensa käsistä kiinni pitävien vuoksi, suru niiden vuoksi, joihin tapahtunut jättää elinikäiset arvet, niin ihoon kuin syvälle sisällekin, mutta myös suru turvallisena pidetyn Suomemme puolesta.

Teko oli julmuudeltaan aivan käsittämätön ja kohdistui täysin viattomiin ihmisiin, pääasiassa naisiin, joista nuorin oli mediassa julkaistujen tietojen mukaan vasta 15-vuotias. Tällaisen teon motiiveja on mahdoton ymmärtää, siksi suren jossakin määrin myös tekijän vuoksi. Ei saa ymmärtää väärin, minkäänlaista myötätuntoa en häntä kohtaan tunne, mutta se ei estä minua tuntemasta surua myös hänen vuokseen. En voi ymmärtää, mikä voi ajaa ihmisen tuollaisiin tekoihin? Miten kuollut ihmisen pitää sisältä olla kyetäkseen viiltämään täysin tuntemattomalta naiselta kurkun auki?

Pelko

Moni kommentoija toi edellisessä postauksessa esiin, että meillä Suomessa on tapahtunut aiemminkin kauheuksia. Jokelan kouluampuminen, Myyrmannin pommi-isku ja monia muita nostettiin esimerkkeinä esiin. Olen niitä sivunnut joskus aiemminkin kirjoituksissani, kaikki ne ovat saaneet aikaan pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Se, että kauheuksia on tapahtunut aiemminkin ei kuitenkaan lievitä tämän tragedian aiheuttamia tunteita, eikä sen pitäisikään. Pahuudelle ei saa turtua. Sitäpaitsi, tilanne on nyt täysin eri, Suomessa on tapahtunut terroriteko.

Terrorismista olemme saaneet lukea lehdistä ja nähdä televisiosta, mutta se ei ole koskettanut suoranaisesti meitä ennen perjantain tapahtumia. Pelolle ei saa antaa valtaa, sanotaan. Mielestäni tällaisessa tilanteessa pelko on luonnollinen reaktio, joka pitää voida hyväksyä, ei padota tai sulkea pois. Tässä tapauksessa pelkoa ei aiheuta vain tämä yksi yksittäinen käsittämätön teko, vaan ne lukuisat terroriteot, joista olemme lukeneet ja kuulleet viimesen parin vuoden aikana. Turun puukotus toi ne kaikki lähemmäs meitä. Sen osoittaa myös poliisin varustautuminen terroritekoja vastaan ihan koko maassa. Emme voi tietää missä tapahtuu seuraava terrori-isku ja milloin – ja se aiheuttaa pelkoa.

Viha

Tapahtunut on nostattanut myös paljon vihaa. Vihaa tekijää kohtaan, vihaa päättäjiä kohtaan ja vihaa täysin syyttömiä kohtaan. Toisin kuin surun ja pelon suhteen, vihalle emme voi, emmekä saa antaa valtaa. Ei ole sattumaa että mediassa on nostettu esiin maahanmuuttajataustaisten ihmisten sankarillista toimintaa puukotuksen yhteydessä Turun torilla. Tämän asian esiin tuominen on tällaisella hetkellä ehdottomasti tarpeen, sillä tuntien meidän suomalaisen ajatusmallin, on viha hyvin herkkä leimahtamaan ja kohde saattaa olla aivan väärä. Emme varmasti kukaan halua että yksikään viaton ihminen joutuu enää kärsimään.

Surra saa, pelätäkin saa, mutta vihalle ei saa antaa valtaa.