Varhaisteini ja ragepappa

Olen tässä viimeaikoina keskustellut eräistä elämän tärkeimmistä asioista varhaisteinin kanssa. Tällä erää ne elämän tärkeimmät asiat ovat olleet pelien ikärajat ja pelaamiseen käytettävä aika.

varhaisteini

Teini-ikä on sitä elämän parasta aikaa kaikkein puhtaimmillaan. Auktoriteetteja vastaan saa kapinoida, se ihan oikeasti kuuluu asiaan. Ärsyttävälle opettajalle saa haistattaa vittua, se kuuluu ikään. Kotona saa paiskoa ovia, se kuuluu ikään. Tunteet saa kuohua, niiden kuuluu kuohua ja ne tosiaan kuohuvat. Se on sitä ah niin ihanaa murrosikää, jota ilman ei kasveta aikuiseksi.

Kun kaikki muutkin saa…

Varhaisteinin elämä on hankalaa, sillä kaikki muut saavat aina tehdä kaikkea sitä mitä itse ei saa. Kaikkien muiden vanhemmat antavat pelata K-18 pelejä ja syödä sipsejä sängyssä, kulkea rikkinäisissä vaatteissa ja olla ulkona paaaaljon pidempään. Varhaisteini itse ei saa koskaan tehdä mitään.

Varhaisteinin vanhemmille se vasta vaikeaa onkin. Yrittää olla se vanhempi, joka rajoittaa tarpeeksi mutta ei liikaa, ohjaa oikeaan suuntaan mutta ei tee puolesta, antaa varhaisteinin kasvaa ja kehittyä omaksi itsenäiseksi itsekseen puuttumatta liikaa, mutta olemalla aina tukena ja turvana, luoden varhaisteinin kasvamiselle turvalliset puitteet.

Sä oot ihan rage

Kaikkien muiden vanhemmat ovat rentoja ja päälliköitä kun taas omat vanhemmat on ragemammoja ja ragepappoja. Siltä tuntuu ihan jokaisesta varhaisteinistä. On raskasta elää varhaisteinin elämää kun omat vanhemmat ei ymmärrä, vaan suuttuu siitä jos koulussa on saanut jälki-istuntoa asiattomasta käytöksestä, ei anna liikkua ulkona yömyöhään ja lol, ei edes anna pelata sitä K-18 peliä jota naapurin Seppo-Sakari sai pelata jo ennen kuin oppi edes lukemaan 12-vuotiaana.

Kuhan ette rajoita

Rajoittaminen on varhaisteinille kaikkein kauheinta. Siis ihan oikeasti, tehkää mitä vaan, sanokaa mitä vaan kunhan ette rajoita. Mä en tykkää siitä että rajotetaan, mä haluan tehdä just niin kuin mä haluan ja sillä selvä. Te ootte niin rageja kun rajoitatte!

Kerro siinä sitten että ne rajat on sitä rakkautta, ne rajat luo sen turvallisen piirin jonka sisällä varhaisteinin on turvallista kapinoida, pistää vastaan rimpuilla ja tempoilla murrosiän haasteita vastaan – ja kasvaa omaksi itsekseen. Turvallisesti ja rakastettuna.

Nyt riitti. On aikalisän paikka.

Meikäläisen dieetti on junnannut paikallaan jo viimeiset pari kuukautta. Jo siitä pitäisi ymmärtää että jotain on vialla.

Motivaatio?

Ensin kyse oli motivaation puutteesta. Luulisi että edes jonkin verran motivoisi se, että dieettiään esittelee täällä blogissa tuhansille lukijoille. Luulisi että halu onnistua olisi valtava. No olihan se, mutta kun homma ei kiinnosta niin se ei kiinnosta.

Tammikuussa alkanut dieetti sujui aluksi hyvin. Painoa putosi kymmenisen kiloa tasaista tahtia, täysin suunnitelmien mukaan. Sitten kiinnostus dieettiin alkoi rakoilla. Tiedän kokemuksesta erilaisia keinoja löytää uutta motivaatiota, uutta buustia dieettiin. Ongelma vaan on se, että kaikki erilaiset keinot on vain tekohengitystä jos se oikea tahto puuttuu taustalta.

Onko tässä mitään järkeä?

Noin kaksi kuukautta sitten tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että onko tässä nyt mitään järkeä. Lähdin itseasiassa itse kyseenalaistamaan dieettini syitä. Aiemmin olen nauttinut dieettaamisesta, ja niin nautin nytkin, aluksi. Oma ajatusmaailmani on kuitenkin muuttunut täysin aiemmasta muutaman vuoden takaisesta ajasta, jolloin diettaaminen oli helppoa kuin mikä ja tiukka kunto prioriteetilistan kärkipäässä. Nykyisin sitä tärkeämpiä asioita on paljon.

Kun pää ei ollut mukana dieetissä, tuli aina välillä syötyä jotain pieniä dieettiin kuulumattomia juttuja. Ei mitään ihmeellistä, vaan lähinnä dieettiruuan ohessa pala leipää tms. Mistään salaherkuista ei ollut kyse, mutta leipäpalatkin riittivät siihen, että viimeinenkin kiinnostus hommaan romuttui. Olen aina ollut dieettieni suhteen totaalikieltäytyjä. Joko mennään tarkasti suunnitelman mukaan tai sitten mennään metsään. No nyt olitiin lähdetty sinne metsän suuntaan ja olisi ollut aika puhaltaa pilliin ja pistää peli poikki.

Itsepäisenä ihmisenä en kuitenkaan antanut periksi, vaan noin kuukausi sitten päätin että perkele, nyt rutistetaan tiukasti. Niin rutistinkin, ainakin alkuun. Tuo viimeinen kuukausi oli ihan helvettiä. Dieettiruuat ei vaan uponneet, ei sitten millään. Dieettiin kuuluvan pienen nälän sijaan aina ruoka-ajan lähestyessä nousi kuvotus, ihan oikea paha olo. Siihen ei loppuvaiheessa vaikuttanut enää edes se, mitä lautasella oli, ruoka ei vaan maistunut, ei mikään. Huolestuttavaksi homman teki se, ettei minun tehnyt mieli herkkuja sen enempää kuin mitään muutakaan. Siinä kohtaa viimein vedin pelin poikki, noin viikko sitten.

Haaveena makaronilaatikko

Kun elämän prioriteetit ovat ihan muualla kuin tiukoissa vatsalihaksissa tai käsivarsien verisuonissa, on parempi lakata tavoittelemasta niitä verenmaku suussa. Esimerkiksi yhteinen jäätelöhetki Emilian kanssa ja naureskelu jäätelötöhrystä isin nenänpäässä pesee sata-nolla sen päivän makrojen määrän. Yhdessä leivotut sämpylät ja niiden maisteleminen pyyhkii mennen tullen pöytää kalorilaskurilla. Hitto, yhdessä vaiheessa haaveeni oli, että saisin syödä yhdessä Emilian kanssa itse tekemääni makaronilaatikkoa ja silti en tajunnut meneväni perse edellä puuhun.

Ei saa ymmärtää väärin, dieetin ensimmäiset kaksi-kolme kuukautta oli hienoa aikaa, olo oli hyvä ja homma kulki. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ottaa aerobinen harjoittelu mukaan kuvioihin, eikä siihen vaan yksinkertaisesti riittänyt aika, alkoi motivaatio rakoilla. Järkevä ratkaisu olisi ollut lyödä peli poikki jo aikaisemmin, eikä jääräpäisesti yrittää puskea päätä läpi tiiliseinästä. Ottaa aikalisä ja jatkaa jonkin ajan kuluttua uudella innolla. Itsepäisyyttäni vaan jatkoin, vaikka näin koko ajan ettei homma toimi niin kuin sen pitäisi.

Missä nyt mennään?

Nyt olen viikon verran syönyt vapaammin, ilman dieettipainetta. Nyt on menossa tuo aikalisä ja palaan dieetin pariin kun siltä tuntuu, kun haluan sitä oikeasti. Siihen voi mennä viikko tai kuukausi, tai sitten voi olla että en enää koskaan vedä itseäni tiukkaan kuntoon. Sillä ei ole mitään merkitystä. Sillä on, että se makaronilaatikko maistuu hiton hyvältä.

makaronilaatikko