Kun isin sydän särkyy

Ihan heti alkuun kerrottakoon, että kyse ei ole sen isommasta jutusta, kuin päiväkodin aloittamisesta. Ensikertalaiselle isille kyse on kuitenkin isoakin isommasta jutusta…

sydän

Me ollaan oltu siitä onnellisessa asemassa, että Emilia on voinut olla kotona näin pitkään. Sarin on ollut mahdollista tehdä lyhennettyä työviikkoa ja molemmat mummut sekä kummitäti ovat olleet arjessa suurena apuna. Nyt on kuitenkin aika Emilian mennä päiväkotiin ja se taitaa olla isille huomattavasti hankalampi juttu kuin Emilialle itselleen…

Viime viikolla käytiin parina päivänä tutustumassa päiväkotiin, leikittiin yhdessä tunnin verran ja tultiin tutuiksi päiväkodin tätien kanssa. Jo nuo tutustumiskäynnit saivat isin mielen haikeaksi, vaikka Emilia nauttikin suuresti liukumäistä ja leikkimisestä. Kuitenkin ajatus siitä, että pieni prinsessa on siellä isossa joukossa ihan yksin, ilman isiä, äitiä tai muuta tuttua ja turvallista ihmistä, sai mielen murheelliseksi. Sitä ei auttanut yhtään kaikkien vakuuttelut siitä, että nopeasti ne päiväkodin tädit tulevat tutuiksi ja nopeasti Emilia tottuu päiväkotiin ja sen vilinään. Miten se muka auttaa niinä ensimmäisinä päivinä? Kuka vakuuttaa rakkaalle lapselleni, että ei ole mitään hätää? Kenen syliin voi kiivetä jos kaipaa halausta?

Noiden parin tutustumiskerran jälkeen mieli oli kuitenkin luottavainen. Ihan jo senkin takia, että nuo päiväkodin tädit vaikuttivat oikein mukavilta, lämminsydämisiltä ja aidoilta. Juuri sellaisilta, joiden huomaan uskaltaa rakkaan lapsensa luovuttaa. Eniten mieltä kuitenkin lämmitti Emilian itsensä innostuneisuus päiväkodista, useaan kertaan Emilia kertoi innoissaan menevänsä päiväkotiin leikkimään ja liukumaan, muisti päiväkodin Anne-tädin nimeltäkin ja kertoi päiväkodissa olevan kivaa.

sydän

Tämän viikon maanantaina oli ensimmäinen päiväkotipäivä. Veimme Emilian yhdessä päiväkotiin ja sinne Emilia jäi, ehkä hieman vakavana katselemaan kun isi ja äiti lähtivät töihin. Ensimmäinen päivä sujui ihan hyvin, joskin hieman vakavissa merkeissä. Se oli se toinen päivä, kun isin sydän särkyi.

Vein Emilian päiväkotiin ja innolla Emilia sinne olikin menossa. Höpötteli pitkin aamua menevänsä leikkimään. Vielä päiväkodissakin Emilia oli innolla menossa muiden mukaan, kunnes tajusi isin lähtevän. Silloin tuli itku. Oli sydäntä raastavaa sanoa moi moi ja lähteä, kun pieni rakas jäi Anne-tädin syliin itkien kyyneleet vuotaen, kädet ojossa isiä kohti. Autolle päästyäni jouduin jonkin aikaa pyyhkimään silmäkulmia itsekin ennen kuin uskalsin lähteä ajamaan.

sydän

Sisimmässäni tiedän, että tämä on tärkeä askel lapsen sosiaalisessa kehityksessä, päästä mukaan oman ikäisten leikkeihin, tutustua kavereihin ja saada ystäviä. Silti mieli oli maassa, olisin niin halunnut sulkea pienen itkevän prinsessan syliini ja vakuuttaa että isi ei mene koskaan minnekään. Tunnin päästä soittaessani päiväkotiin kuulin Emilian rauhoittuneen nopeasti ja alkaneen leikkiä muiden mukana, nyt jo iloisena nauraen. Mieli huojentui, mutta pieni särö isin sydämeen oli silti tullut. Maailma on julma paikka, meille vanhemmille.

Metallisydän

9 vastausta artikkeliin “Kun isin sydän särkyy”

  1. Täällä yksi äiti jonka sydän on särkynyt jo valmiiksi, kun tämän kuun lopussa vien 1-vuotiaan hoitoon. Asiaa ei auta yhtään että olisin halunnut olla kotona pidempään, mutta aina suunnitelmat ei mene niin kuin haluaisi. Onneksi lapsi sopeutuu, aikuisella taitaa viedä pidempään… Tsemppiä uuteen arkeen sinne teille, ja toivotaan että ikävä helpottaa nopeasti!

  2. Oma lapsi on vielä niin pieni ettei ole vielä päiväkotiin menossa, mutta mietin sitä jo ”kauhulla” koska tiedän että se tuntuu ikävältä jättää pieni sinne. 🙁 Mutta kuten sanoit, usein se voi olla aikuiselle pahempi paikka. 🙂

  3. Siis voi ei, meillä kuukauden päästä myös edessä päiväkodin aloittaminen ja juurikin samanikäisen pojan kanssa kuin teidän Emilia. Siis kauhistuttaa jo etukäteen niin paljon, että lukiessani kirjoitustasi itku tuli silmään. Niin näen poikani itkevän, kun lähden sieltä pois. Ja niin tiedän, että minäkin itken silmät päästäni ja minun pitäisi se vielä tehdä salaa, pojan huomaamatta. Poika on saanut olla minun kanssani kotona ja isä on hoitanut jos minulla on ollut muuta. Harvoin se on edes ollut kukaan muu, joka hoitaa.

    Tuntuu tosi pahalta, jos vaikka lasta sattuu päivän aikana… Tuntuu, että väkisinhän se lapsi silloin toivoo vanhempiensa olevan siellä. ja että toki se lapsi ihmettelee, miksei vanhempi voi ottaa mukaan vaan jättää sinne. Kaikki lapset tottuu ja sopeutuu, lopulta eivät aina edes halua lähteä kotiin :). Mutta vaikealta se tunuu alkuun, nyt jo pelkkä ajatuskin.

    Tsemppiä, pakko uskoa kai niitä kokeneempia, että kyllä se ajan myötä helpottaa.

  4. Tämä olisi voinut olla oma kirjoitus! Joskin tapahtumasta kaksi vuotta aikaa.
    Itseäni helpotti, kun tajusin että todellakin työntekijät olivat isolla sydämellä varustettuja ja ainakin meidän reilu parivuotias tuntui saavan syliä tarvittaessa hoitopäivän aikana. Joten kyllä vaan se siitä helpottaa, tsemppiä! Ihanaa, että on vanhempia, jotka välittävät eivätkä vain dumppaa lapsiaan surutta minne ja milloin vain <3

  5. Täällä ollaan samoissa tunnelmissa. Niin sydäntä raastavaa kuulla pojan isältä, kuinka poika jäi aamulla itkemään. Tekisi vaan mieli itse lähteä kesken päivän pois pojan luo, vaikka päivät ovat onneksi menneet hyvin, joten jospa aamuitkukin jäisi pian unholaan. Kauankohan menee ennen kuin itse tottuu tähän järjestelyyn

  6. Muistan itse, kun olin 3-4 -vuotias ja jouduin ekan kerran osapäiväisesti päiväkotiin. Siihen saakka minua oli hoidettu joka päivä kotona. Itkin jokainen aamu, kun päiväkotiin jouduin ja isäni odotti tarhatätien lähtökehotuksista huolimatta päiväkodissa niin kauan, että itkuni oli lakannut ja olin rauhoittunut muiden kanssa leikkimään. Tämän jälkeen isäni pääsi lähtemään töihin. Jälkeen päin ajateltuna, olisin varmasti rauhoittunut leikkimään myös ilman isäni läsnäoloa. Useamman vuoden kotona olo ja eräänlainen ”eristyneisyys” muista ikätovereista teki minusta epäsosiaalisen lapsen enkä kouluun mennessä oikeastaan edes tiennyt, miten muiden kanssa kaverustutaan. Olin lähes koko ekan luokan yksinäni ja kouluun meneminen tuntui epämiellyttävältä tuolloin ennen kuin opin sosiaalisemmaksi.
    Jos joskus saan omia lapsia aion huoletta viedä heidät päiväkotiin, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että ilman muiden lasten seuraa myös myöhemmin ikätovereiden kanssa toimiminen voi olla hankalaa.
    Tsemppiä siis!

  7. Niin itki tämäkin äiti usean aamun autossa kun oli pojan päiväkotiin jättänyt. Mutta, nopeasti lapsi tottui pväkodin rytmiin ja uskoi että äiti tulee hakemaan.
    Jonain päivänä huomaat, ettei Emilia halua lähteä kotiin 😄 Oma poikani rupesi jo hoputtamaan minua että ”lähde jo jotta pääsen leikkimään” ja ”miksi nyt jo tulit, en lähde kotiin” kuului useampana päivänä 😄

    Tsemppiä Isille päiväkotiaamuihin !

  8. Voi että nuo tunteet! Koettu kahden pojan kohdalla, kamalaa se on. Mutta… Se on elämää. Ja nyt pari vuotta töihin paluusta on onnellinen, että lasten elämässä on sellainen yhteisö, kun tuo päiväkoti on, että siellä on luotettavia aikuisia ja leikkejä (eikä teeveetä tai älypuhelimia..). Meillä on vanhempina vastuu ja velvollisuus kasvattaa lapsemme, mutta näistä työntekijöistä huomaa että ovat todella kasvatuksen ammattilaisia. Ja ihan mahtavia juttuja oppivat siellä ryhmässä.

  9. Jeps. Omat lapseni olivat vähän alle 3v. ja 1v 3kk, kun molemmat menivät päiväkotiin palatessani töihin. Olin kolme vuotta putkeen kotona ja jälkikäteen ajateltuna varsinkin esikoisen olisi pitänyt päästä aiemmin muuhunkin kuin niihin iänikuisiin muskareihin. Valitettavasti se maailman tavoille opettelu pitää aloittaa aika varhain, että selviää siitä nokkimisjärjestyksen taistosta.

    Nyt 1,5 vuotta myöhemmin lapset yrittivät hyppiä seinille päiväkodin viiden viikon kesäloman aikana, kun siellä on niin kivaa ja paljon kavereita (suora lainaus esikoiselta). Oma koti on keskellä ei mitään ja kavereita ei muuten ole.

    Muistan hyvin, kuinka tuon nuoremman ryhmään tutustuminen päättyi omaan itkemiseeni portilla, koska koin yhden tädeistä ”kamalaksi akaksi, joka ei välitä lapsista yhtään”. Sekin oli lopulta aika väärä tuntuma.

    Harva lapsi siellä kovin pitkään itkee, vaikkei se nyt välttämättä kauheasti aikuista lohduta tai tee parempaa mieltä. Itsekin olin lähes koko lapsuuteni kotihoidossa ja toivon, että olisin päässyt päikkyyn (siihen aikaan päikky ei ollut mahdollinen, jos joku oli kotona). Koulun aloittaminen olisi ollut ehkä vähän helpompaa, jos olisi ollut ns. pakko opetella ryhmässä olemista enemmänkin, vs. kotona vanhempieni maailman keskipisteenä oleminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta