Minua vainotaan!

Viime aikoina minua on alkanut epäilyttää että minua vainotaan ja koko ajan olen siitä varmempi ja varmempi. Koko homma lähti liikkeelle vuoden 2014 joulukuussa käydessäni Helsingissä FitFashionin mainoskuvissa…

vainotaan

Kuvausten jälkeen lähtiessäni ajelemaan A-Lehtien lehtitalolta kohti kotia, välähti Helsingin kehätiellä automaattinen nopeusvalvontakamera. Ylinopeutta ei ollut paljon, mutta sen verran että sakkohan siitä tuli. Tottakai se harmitti, vaikka ihan omaa hölmöyttä olikin, kun en ollut huomannut ajavani liian kovaa. Silloin en kuitenkaan vielä tiennyt tästä alkavan todellinen vainoamisen kierre…

Jonkin aikaa meni ajellessa korostetun rauhallisesti, ihan vaan koska tuo ylinopeussakko kirveli niin lompakossa kuin itsetunnossakin, en kuitenkaan ole kovin montaa ylinopeussakkoa saanut autoilu-urani aikana… Jonkin ajan kuluttua välähti kuitenkin uudelleen, tällä kertaa tiensivussa parkissa olleen pakettiauton takalasissa. Jälleen oli nopeus päässyt huomaamattani nousemaan hieman liian korkeaksi. Taas harmitti, tai ihan suoraan sanottuna vitutti rankasti. Kyse kun oli jälleen huolimattomuudesta ja vain pienestä ylinopeudesta. Eri asia olisi jos olisin oikeasti kaahannut reilua ylinopeutta ihan tarkoituksella, silloin sakko olisi ollut oikeutettu. Nyt olin kuitenkin yrittänyt ajaa rauhallisesti ja silti välähti. Ärsytys oli valtaisa.

Kerrottakoon tähän väliin, että olen ollut samassa työpaikassa jo yli 12 vuotta. Tuona aikana on työmatkani varrella ollut tutka keskimäärin kerran vuodessa. Tilanne kuitenkin muuttui vainoamisen alettua. Minulla oli nyt koossa kaksi liikennerikkomusta vuoden sisällä, kolmannesta menettäisin korttini. Tiedostin asian hyvin selkeästi – ja niin tuntuivat tiedostavan kaikki Porin seudun liikennepoliisitkin. Tästä eteenpäin tutka-auto, kamera-auto tai poliisiviranomainen tutka kädessä olivat jokaviikkoinen näky työmatkallani. Välillä tuntui jopa siltä, että poliiseilla oli työvuoroni tiedossa ja ylinopeusratsiat oli ajoitettu niiden mukaan…

Ja vaikka kuinka tarkkana oli, kävihän siinä lopulta niin, että narahdin kolmannen kerran, jälleen ylinopeutta oli ainoastaan muutama km/h, mutt akuitenkin riittävästi sakon kirjoittamiseen. Onneksi tämä tapahtui vasta vuoden 2016 puolella, eli liikennerikkomusten määrä pysyi kahdessa/vuosi tai kolmessa/kaksi vuotta. Taas oltiin kuitenkin siinä tilanteessa, että yksi rikkomus lisää ja kortti on vaarassa… Siksipä ajoin vielä entistäkin tarkemmin, aina turvavyö kiinni ennen liikkeelle lähtöä, tarkasti rajoitusten mukaan ja muutenkin jopa rasittavuuteen asti tarkasti, jarruttaen kameratolppien kohdalla vauhdin jopa rajoituksen alle.

Taas eräänä päivänä töihin ajaessani näin tutkan jo kaukaa. Naureskelin itsekseni, että nytpä on varmasti kaikki kunnossa ja nopeus jopa alle sallitun, ei mitään syytä pysäyttää. Mutta eikös siellä ollut sinisiin pukeutunut herrasmies käsi pystyssä edessäni ohjaamassa minut sivuun. En voinut käsittää mistä on kyse…

”Hyvää päivää, teillä on tainnut jäädä autosta katsastus suorittamatta…” Ei jumalauta. Ei voi olla totta. Voin kertoa että se tunne siinä autossa istuessani oli lähellä epätoivoa. Tätä en ollut osannut odottaa. Olen joka vuosi saanut katsastusasemalta kirjeenä kutsun katsastukseen. Tänä vuonna sitä ei ollut tullut. Oma moka, taas kerran, olisihan se pitänyt huolehtia ja muistaa ilman kirjettäkin.

No niin siinä sitten kävi, että olin viime viikolla poliisilaitoksella kuultavana toistuvista liikennerikkomuksista. Onnekseni rikkomukseni laskettiin lieviksi ja koska tarvitsen työni tekemiseen autoa, selvisin tällä kertaa varoituksella. Varoituksen antamisesta alkoi kuitenkin vuoden seuranta-aika, jonka aikana uusia rikkomuksia ei saa tulla.

Kolme päivää kuulemisen jälkeen ajelin jälleen töihin. Taas tiensivussa seisoi poliisiviranomainen tutka kädessä. Kylmä tunne selkäpiissä vakuutin itselleni että kaikki on kunnossa, ajonopeus alle sallitun ja autokin katsastettu. Jonkin matkaa ajettuani havaitsin poliisimoottoripyörän taustapeilissä, valot vilkkuivat kun minut ohjattiin tien sivuun. Itku kurkussa avasin ikkunan ja kysyin poliisiviranomaiselta mitä olin tehnyt. En mitään, hän halusi vaan tarkistaa ajokorttini. Helpotus oli suuri, mutta samalla vakuutuin että epäilykseni siitä että minua vainotaan eivät ole turhia…

Metallisydän

4 vastausta artikkeliin “Minua vainotaan!”

  1. Yksi sana: vakionopeudensäädin <3

    Mutta ymmärrän hyvin tuon vainoamisen tunteen. Mut pysäytettiin jokin aika sitten kun en tajunnut väistää oikealta tulevaa poliisiautoa, kun puoliunessa ajelin tuttua tietä (=ei sieltä ennenkään ketään oo tullu…). Sain onnekseni vaan kunnon haukut jotka vain porilainen poliisi pystyy antamaan 😀 Mutta nyt todellakin tuntuu että maijoja putkahtelee mitä omituisimmista paikoista ja saavat mussa aikaan aina järkyttävän sydämen takomisen ja syyllisyyden tunteen vaikka kaikki olisikin kunnossa.

    • Meillä on vaan toisessa autossa vakionopeudensäädin. Mun työmatkarottelossa ei sellasta yleellisyyttä ole… :/

  2. Mulla alkoi vähän hymyilyttämään. Itse kun en oikeasti koskaan törmää poliisiin missään, tai siis on se kerran tapahtunut kun ajoin autolla jota ei oltu katsastettu. Tuosta selvittiin sillä että auto vaihtoon ja kyseinen auto kotiin maanantaita odottamaan, että pääsee katsastamaan. Muuten kaikki puhallutukset on toisella puolella tietä yms.

  3. Oih, tiedän tunteen! Ai että se otti päähän, kun aikoinaan teininä napsahti viikon sisällä kaksi sakkoa, 40 km alueella 52 km/h. Ja miten edelleen olen katkera, kun useat saa hurjastella 20-50 km/h ylinopeudella jäämättä kiinni päivittäin. Mutta sitten on minä. Ja sinä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta