Minun tarinani

Alkuun lienee paikallaan pieni varoitus, tarinallani ei ole onnellista loppua eikä se sovi kaikille. Jos siis koet että pahoitat mielesi herkästi, jätä tarinani väliin, se ei ole sopivaa luettavaa kaikkein herkimmille.

En ole koskaan halunnut pahaa kenellekään enkä ole eläessäni satuttanut ketään. Silti minua pelätään koska olen erilainen. Tiedän että elämä ei ole reilua ja meillä kaikilla on erilaiset lähtökohdat elämään. En halua valittaa. Haluan vain saada teidät ajattelemaan. Tämä on minun tarinani.

Pakkanen

Olin jo jonkin aikaa etsinyt uutta asuinpaikkaa itselleni. Pitkään olin asunut ulkona ja kerännyt ruokani luonnosta, mutta nyt pitkä lämmin ajanjakso oli loppunut ja kylmyys valtasi maailman, oli pakko löytää jokin lämmin paikka jossa asustaa ja odottaa että lämpö palaisi taas elämääni. Ruokaakin olisi jostakin löydettävä. Pienet varpaat palellen ja vatsa kurnien vaelsin pitkin kylmää ja pimeää maailmaa, aivan yksin.

Lopulta, juuri kun olin luovuttamassa ja käpertymässä pimeään ja pakkaseen odottamaan että kuolema armahtaa minut, kantautui pieniin korviini lasten ääntä. Mieleni valtasi toivo, siellä missä on lapsia, on myös ruokaa ja lämpöä. Lähdin siis viimeisillä voimillani raahautumaan lähemmäs. Lähemmäs päästessäni näin edessäni valtavan rakennuksen, tuolla on varmasti lämmin, sinne kun pääsisin, voisin rauhassa odottaa seuraavaa lämmintä ajanjaksoa.

Kiersin rakennusta ja nälkäni vaan yltyi. Sitä ei helpottanut nenääni kantautuvat herkulliset tuoksut jostain rakennuksen sisältä. Vihdoin löysin reitin josta pääsisin salaa pujahtamaan sisään, kenenkään huomaamatta.

Yön tullen livahdin sisään talon asukkaiden nukkuessa. Ah tätä lämpöä! Varpaisiini alkoi palata tunto, se ei alkuun tuntunut kovin mukavalta, mutta hiljalleen tunsin koko kehoni lämpenevän ja minulle tuli raukea olo. En voinut kuitenkaan vielä käpertyä nukkumaan, minun oli löydettävä jostakin ruokaa ja turvallinen piilopaikka. Puolittaisessa horroksessa vaelsin ympäri taloa ja tutustuin sen nurkkiin. Uskaltauduin jopa seuraamaan nenääni kantautuvaa ihanaa tuoksua. Hiivin hiljaa talon keittiöön ja siellä sitä oli, ruokaa, valtavasti ruokaa! Kukaan ei huomaisi jos minä veisin siitä pienen osan. Söin vatsani täyteen, saatoin hieman ahmiakin.

Kylläisenä lähdin etsimään rauhallista piilopaikkaa. Kierrellessäni pimeässä kuulin ääniä läheltäni. En halunnut tulla nähdyksi, joten jähmetyin paikalleni pimeään nurkkaan. Hetken kuluttua yksi talon asukkaista avasi läheisen oven ja lähestyi minua. Sydämeni hakkasi niin että olin varma sen tulevan rinnastani ulos tai ainakin tuon asukkaan kuulevan sen jyskytyksen. Onnekseni asukas ei huomannut minua pimeässä nurkassani, vaan käveli ohitseni. Kyyhötettyäni vielä hetken aikaa paikallani uskaltauduin jatkamaan matkaa.

Löysin kuin löysinkin reitin talon ullakolle, missä pystyin piileskelemään rauhassa useita päiviä. Öisin uskaltauduin piilopaikastani etsimään ruokaa, mutta vältin tiukasti jättämästä jälkiä tai pitämästä ääniä. Muutaman kerran talon asukkaat saattoivat kuulla rapsahduksia kun liikuin piilopaikassani, mutta eivät pitäneet niitä minään, vaan kuvittelivat ehkä äänten kuuluvan puiden oksien osumisesta talon kattoon.

Olin onnellinen, olin löytänyt itselleni piileskelypaikan kylmän ajanjakson ajaksi, jolloin maa jäätyy eikä koditon selviä ulkona ilman ruokaa ja lämpöä. Ajan myötä tulin kuitenkin huolimattomaksi ja eräänä iltana eräs talon asukkaista näki minut vilaukselta. Hän alkoi huutaa, olin ehkä hänen mielestään kovinkin pelottava, mutta uskon kyllä että itse pelästyin enemmän. Sydän hakaten juoksin piilopaikkaani. Näin pienestä kurkistusraostani miten eräs toinen talon asukkaista kiersi etsimässä minua valtava lyömäase kourassaan. Olin aivan hiljaa piilopaikassani enkä liikahtanutkaan sinä yönä. Tiesin että minun kävisi huonosti jos minut löydettäisiin.

Seuraavana päivänä elämä talossa oli palannut ainakin näennäisesti ennalleen. Ehkä he ajattelivat minut nähneen asukkaan nähneen näkyjä tai keksineen koko asian, en tiedä, mutta huomasin kuitenkin että ruuan varastaminen oli tehty hankalammaksi ja tuo näkemäni lyömäase jätetty esille. Pari päivää piileskelin piilopaikassani, mutta lopulta nälkä kasvoi sietämättömäksi. Minun oli saatava ruokaa, joten jatkoin öisiä rosvoretkiäni talon keittiöön. Joinakin öinä pystyin kähveltämään jotain syötävää, joinakin en. Olin kuitenkin tyytyväinen, minulla oli lämmin paikka ja sain ainakin se verran ruokaa että pysyin hengissä.

Eräänä yönä se sitten tapahtui. Olin pimeässä keittiössä kun talon asukas astui ovesta ja laittoi valot päälle. Asukas huomasi tietysti minut heti. Tuijotimme hetken aikaa liikkumatta toisiamme silmiin. Päässäni hakkasi ainoastaan yksi ajatus, pakoon on päästävä. Syöksyin liikkeelle, samoin talon asukas joka tarttui lyömäaseeseen. Hän huitaisi minua kohti. Lyönti ei osunut, mutta sai minut menettämään tasapainoni. Seuraava lyönti oli tarkemmin suunnattu ja tunsin vasemman jalkani luiden murskautuvan. En kuitenkaan päästänyt ääntäkään, vaan yritin jatkaa pakoani. Seuraava isku osui keskivartalooni ja kivun hyökyaalto pyyhkäisi ylitseni. Menetin tajuntani enkä enää tuntenut seuraavia iskuja jotka murskasivat kalloni ja saivat vatsani repeämään suolien purskahtaessa ulos.

En olisi koskaan tehnyt mitään pahaa talon asukkaille, olisin aina ollut mahdollisimman huomaamaton ja ruokaakin syönyt vain henkeni pitimiksi. Ehkä olin kuitenkin liian erilainen, liian pelottava ja siksi he kokivat parhaaksi tappaa minut ja heittää pienen runnellun ruumiini ulos pakkaseen.

ruumis

Metallisydän

2 vastausta artikkeliin “Minun tarinani”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta