Treenifilosofiaa

Muskleforumilla esitettiin toive että kirjoittaisin jotain ”treenifilosofiastani”. Katsotanpa millaista tekstiä saan aiheesta aikaan.

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että kevyen treenin ajatus on minulle täysin outo. En ymmärrä miksi salille pitää mennä ”treenailemaan kevyesti”. Kun menen salille, treenaan kovaa ja sillä selvä. Jos keho ei ole palautunut tai ei ole energiaa treenata kovaa, pysyn kotona, lepään ja annan kehon palautua. Treenaan siis joka treenin kovaa.

Minulla ei ole kiinteää treeniohjelmaa. Treenaan kyllä suunnitelmallisesti, mutta liikkeet vaihtelevat lähes joka treenissä. Samoin vaihtelen sarjamääriä ja sarjojen pituuksia sekä käyttämiäni erikoistekniikoita. En mene kuitenkaan salille sillä mielellä että tehdään nyt mitä huvittaa, vaan olen aina suunnitellut ennalta treenini ennen kuin menen salille. Toki jotain pientä hienosäätöä saatan suunnitelmiin tehdä treenin aikana.

Vaihtelen sarjapituuksia, mutta oli kyseessä pitkä tai lyhyt sarja, se tehdään loppuun asti, toistoja ei jätetä varastoon (poikkeuksena luonnollisesti lämmittelysarjat). Sama koskee erikoistekniikoita. Pudostussarjasta ei ole oikeaa hyötyä jos sarjaa ei tehdä oikeasti loppuun asti ennen pudotusta.

Treenaan paljon sekä yksin, että treenikaverin kanssa. Hyvän treenikaverin kanssa saa itsestään revittyä irti enemmän kuin yksin, mutta huonosta treenikaverista on vain haittaa. Onneksi omat treenikaverini kuuluvat tuohon ensimmäiseen kategoriaan 🙂 Erityisesti Janin kanssa saamme puskettua toisemme ”over the limit” 🙂

Joskus teinivuosina penkkitulos oli kaikki kaikessa. Nykyisin minulla ei ole hajuakaan paljonko on penkkimaksimini, se ei edes kiinnosta. Käytettävien painojen sijasta minulle on paljon tärkeämpää saada kunnon tuntuma treenattavaan lihakseen. Olen viimeisten vuosien aikana pienentänyt treenipainoja, puhdistanut liikeratoja, keskittynyt tuntumaan ja kehittynyt enemmän kuin ennen. Myös paikat ovat pysyneet paremmin ehjinä kuin repivällä, epäpuhtaalla treenityylillä. Toki edelleen teen myös lyhyitä sarjoja isommilla painoilla, mutta silloinkin pyrin pitämään liikeradan puhtaana ja tuntuman treenattavassa lihaksessa.

Siinäpä oli paljon kaikenlaista höpötystä treenaamisestani. Tärkeintä on kuitenkin se, että nautin treenaamisesta todella paljon.

Kyselkäähän lisää. Tehdäänpä vaikka niin että viikko on aikaa esittää treeniin liittyviä kysymyksiä tähän postaukseen. Viikon kuluttua, eli ensi torstaina vastailen kysymyksiin ja samalla arvon kysyjien kesken upouuden CrossTraining Magazinen nro 2 (lehti ei ole vielä tällä hetkellä edes lehtipisteissä!). Muistakaa siis laittaa nimimerkki mukaan jos haluatte osallistua arvontaan.

Pulapullallaa

Aina joskus iskee sellainen olo. Tiedättehän, sellainen kun on pakko saada jotain. Siis ihan pakko, ei vaan voi mitään. Minulle iskee aina ajoittain suunnaton pakko saada korvapuustia, eikä mitä tahansa korvapuustia, vaan ihan itse, omin pikku kätösin leivottua korvapuustia. Nyt oli taas sellainen päivä. Ei siis auttanut muu kuin käydä kaupassa, ostaa jauhot sun muut systeemit ja alkaa leipomaan…

Sinne vaan kulhoon maitoa, jauhoja, munaa, sokeria, suolaa, kardemummaa ja salaisia ainesosia… Ei muuta kuin veivaamaan!

Kun jonkin aikaa painelee ja puristelee samalla jauhoja lisäillen, muodostuu taikinaköntti kuin itsestään. Sitten onkin aika laittaa taikina nousemaan ja lösähtää itse sohvalle päiväunille.

Kun taikina on noussut ja on aika kaulita se levyksi, huomataan että ei perkele, ei ole kaulinta! No hätä keinot keksii ja kaulimelle löytyy sijainen… Kun taikina on ”kaulittu” levyksi, levitellään siihen ohut kerros voita ja ripotellaan päälle sokerit ja kanelit.

Tadaa! Hyvältä näyttää!

Rullaillaan taikina rullaksi ja teroitetaan veitsi…

Sitten leikataan rulla sopiviksi paloiksi ja asetellaan palaset uunipellille.

Tässä vaiheessa tarvitaan hellää kosketusta että kohtapian uuniin laitettavat korvapuustintekeleet eivät levahda. Myös taiteellinen näkemys leipomusten asettelussa on tärkeää, emmehän halua että valmiit korvapuustit ovat jumittuneet toisiinsa kiinni… Sitten voidellaan luomukset munalla ja törkätään uuniin.

Ja ai että! Mikä tuoksu uunista leviääkään! Vesi kielellä odotellaan että korvapuustit ovat sen verran kypsyneet että ne voi tempaista ulos.

Sitten alkaa koko homman tuskaisin vaihe. Odottelu. Mikä on sopiva aika odottaa korvapuustien jäähtymistä, että ei suu pala? En tiedä, en koskaan ole malttanut odottaa niin pitkään.