Ui jui jui!

Käväisimpä taas vaihteeksi leffassa ja voi jumalauta mitä siellä näinkään!

Etukäteistietojen perusteella odotin paljon Tim Burtonin ja Johnny Deppin uusimmalta tuotokselta. Voisiko jokin mennä metsään kun Burton ja Depp tekevät vampyyrileffan? Ei juuri mikään… vai voiko sittenkin?

Kun näin jokin aika sitten Dark Shadows:n trailerin, intoni lässähti. Ei saatana, komediaa! Miksi, voi miksi? En tykkää komedialeffoista juuri koskaan. Ei vaan naurata. Joissakin TV-sarjoissa on toimivaa komiikkaa, esimerkkinä Frendit, jolle jaksan nauraa kerrasta toiseen. Leffoissa homma saadaan useimmiten pilattua jotenkin. Ei ole montaa komedialeffaa josta olisin tykännyt, siksipä odotukset myös tätä Burtonin uutta KOMEDIA-leffaa kohtaan olivat lopulta aika matalat.

Niinpä elokuva yllättikin minut lopulta positiivisesti. Joo, se oli komediallinen, mutta se toimi. Viihdyin teatterissa mainiosti. Toki tunnelmaa hekensi samalla penkkirivillä istuva teinityttö jonka oli pakko kommentoida elokuvaa jatkuvasti kaverilleen ja hihitellä typerää teinihihitystä lähes koko ajan. Jos haluat kommentoida katsomaasi elokuvaa jatkuvasti ääneen, katso elokuvasi kotona!


Parasta antia tällä leffareissulla oli kuitenkin ennen elokuvaa näytetyt trailerit.

Ensimmäisenä Prometheus.

 

Ai että odotan tuota elokuvaa, sen synkkyyttä ja ensimmäisen Alien-leffan kaltaista tunnelmaa… Eipä onneksi tarvitse odottaa enää kauaa!

Vielä enemmän odotan Christopher Nolanin uutta Batman-leffaa Dark Knight Rises.

 

Miten sitä oikein malttaa odottaa heinäkuuhun asti…

Hengissä!

Lauantaina alkoi Metallisydämen rugby-ura todenteolla. Silloin nimittäin pelattiin rugbyn ykkösdivarin ensimmäinen turnaus Turussa. Jo perjantai-iltana alkoi tuntua pientä kutkutusta vatsanpohjassa, en kuitenkaan myöntänyt jännittäväni. Minäkö jännittäisin? En koskaan… Sanotaan nyt vaikka että olin hivenen levoton eväitä tehdessäni ja kamppeita pakkaillessani 🙂

Aamulla herätys oli ennen kuutta ja Turussa piti olla yhdeksältä. Joku olisi voinut tajuta että tiukille saattaa mennä, mutta enhän minä sitä tajunnut ennen kuin istuin autoon ja iskin navigaattorin päälle… arvioitu saapumisaika 9:39. Ei saatana, talla pohjaan ja menoksi! Automatka sujui rattoisasti hyvässä seurassa ohitellen ja nestettä hörppien. Nestetankkaus oli tärkeää sillä luvassa kun oli helteinen päivä täynnä äärimmäisiä urheilusuorituksia (joukkuekaverit olivat kohtalaisen kummissaan kaikista EAA:sta, beta-alaniineista, sitrulliinimalaateista, heraisolaateista sun muista jauhoista joita kippasin naamaani pitkin päivää).
Viimeiset kilometrit luukutettiin matkakumppanien riemuksi Five Finger Death Punch:ia jotta pääsin hyvää vireeseen. Perillä oltiin komeasti ennen yhdeksää. Ei muuta kuin käynti jännäkakalla, viimeiset tankkaukset ja pelikamppeet päälle.

Mikä olisikaan komeampi näky kuin Porin uljas rugbyjoukkue Bombers aloittamassa alkulämmittelyitään aamuaurinkoisella nurmikentällä?

Ja niin laitettiin homma käyntiin perusteellisella lämmittelyllä, joka sisälsi lihasten lämmittelyosuuden, pallonkäsittelyä ja pelin erikoistilanteiden ja pelikuvioiden läpikäymistä.

Lämmin tuli ja samalla karisivat viimeisetkin jännityksen rippeet.

Valmentajalta kunnon tsemppaukset ja kaikki oli valmista ensimmäistä sarjapeliä varten. Ensimmäisenä oli vastassa Rauman joukkue, joka tiedettiin jo ennakkoon todella kovaksi vastustajaksi, koko sarjan ennakkosuosikiksi. Kovalla innolla kuitenkin lähdettiin peliä voittamaan!
Ja siitä lähti aloituspotku!

Kaikki tietävät, että rugbyssa ensimmäinen taklaus on äärimmäisen tärkeä, siinä näytetään että vastustajaa ei pelätä, vaan isketään täysillä päin. Aloituspotkun sai tietysti kiinni vastustajan suurin ja ilkein pelaaja, ei muuta kuin täysillä kohti! Ja niin täysillä jysäytin, että oma oikea käsi oli aivan tunnoton olkapäästä alaspäin seuraavan parin minuutin ajan. Ehdin jo ajatella että tässäkö tämä oli, nytkö käsi sitten hajosi? Onneksi tunto alkoi palautua hiljalleen ja seuraavaan taklaukseen mennessä ei koko juttua edes muistanut.

Täysillä pelattiin, kaikkemme antaen, mutta silti ensimmäisen puoliajan jälkeen oltiin reilusti tappiolla. Ei muuten hymyilyttänyt.

Toiselle puoliajalle lähdettiin jos mahdollista vielä kovemmalla tsempillä kuin ensimmäiselle – nyt niille Raumalaisille näytetään!

Raumalaisten vahva pelikokemus kuitenkin jyräsi Porilaisten innokkuuden selkein numeroin. Turpaan tuli.

Päivän toinen matsi itse turnauksen isäntiä, turkulaisia vastaan alkoi heti ensimmäisen pelin jälkeen. Onneksi meillä oli mukavasti vaihtopelaajia, joten välillä pääsi hieman huilaamaankin.
Into oli edelleen kova. Jos ensimmäisessä pelissä kävikin hunosti, homma paikataan toisessa. Nyt otetaan se koko seuran ensimmäinen sarjapelivoitto!

Ensimmäinen puoliaika menikin Porilaisten hallinnassa ja johto oli tauolla selvä.

Toiselle puoliajalle lähdettiin kovalla innolla ja hyvällä tsempillä – nyt mennään täysillä yhtään periksi antamatta tai löysäilemättä!

Toisella puoliajalla alkoi kaksi peräkkäistä peliä painaa Porilaisten pohkeissa ja johto kaveni ja muuttui lopulta Turkulaisten johdoksi. Kerran vielä kirittiin johtoon, mutta kirvelevä tappio tuli parilla pisteellä ihan viime sekunneilla.

Täytyy myöntää että kyllähän se vitutti.
Ennen kolmatta ja päivän viimeistä peliä meillä oli melkein parin tunnin tauko. Jokainen vetäytyi tankkaamaan kevyesti ruokaa ja reilusti nestettä sekä kasaamaan itsensä, kuka mihinkin. Viimeiseen peliin Hämeenlinnaa vastaan kentälle astelikin äärimmäisen motivoitunut porilaisjoukkue – kentältä tullaan joko voittajina tai ruumispussissa!

Ja peli kulki! Jumalauta että se kulki!

Tauolle mentiin taas reilussa porilaisjohdossa. Kaikkia paikkoja särki, muutama pelaaja oli loukkaantunut, mutta meillä jäljellä olevilla oli niin valtava voitontahto, että särkevät lihakset ja pienet venähdykset eivät tuntuneet missään!

Tällä kertaa ei puoliajan jälkeen väsymystä tunnettu, tankkaukset ja psyykkaukset oli menneet tauolla nappiin – nyt jyrätään loppuun asti!

 Ja niin jyrättiin! Voitto tuli murskalukemin! Ensimmäinen sarjavoitto oli tosiasia!

Aivan mahtava päivä! Mahtava laji, mahtava ilma ja kaiken kruunasi mahtava seura. Voiko parempaa toivoa? (no ehkä voittoa useammasta pelistä seuraavalla kerralla…)

Kotimatka olikin sitten melkoista tuskaa. Iskuja saaneet lihakset alkoivat jumittua ja kipeytyä, nappikset pois ottaessa alkoivat jalkapöydät mustua ja turvota, huomasi että päätä ei oikeastaan saa käännettyä ja ranteet olivat tuskaisen kipeät. Kotimatkalla kun pysähdyttiin huoltoasemalla vessassa, en ollut ihan varma pääsenkö kävellen takaisin autoon vai romahdanko matkalle.

Kotona kun sain kunnolla ruokaa, pääsin saunaan (saunassa iskuja saaneita paikkoja löytyi lisää ja lisää…) ja sain hellää ensiapua, alkoi elämä taas voittaa.

Henkiin jäin ja ilmeisesti ilman pysyviä vaurioita. Liikkuminen tulee kuitenkin olemaan seuraavat päivät melkoisen tuskallista. Oliko se sen arvoista? EHDOTTOMASTI! Seuraavaan turnaukseen on reilu kuukausi, miten jaksan odottaa?!?