Pohdintaa…

Tulin tässä päivänä jonakin pohdiskelleeksi, että mikä mahtaa olla se juttu, mikä saa ihmisen päivästä toiseen, kuukausi kuukauden ja vuosi vuoden jälkeen raahautumaan kuntosalille rehkimään itsensä puoli kuolleeksi.

Johtuuko se narsistisesta halusta näyttää hyvälle?

Itse olen aina pitänyt lihaksikasta kehoa esteettisesti kauniina. Onko sellaisen tavoittelu siis syy miksi jaksan vuodesta toiseen käydä salilla rehkimässä ja syödä kanaa ja riisiä vaikka ne välillä maistuvatkin puulta?
 
 

Vai onko kyseessä sen euforisen tunteen hakeminen, mikä tulee onnistuneen sarjan tai treenin jälkeen?

On mahtava tunne kun on saanut tehtyä onnistuneen sarjan ihan loppuun asti. Lihaksia polttaa ja heikottaa, mutta samalla tietää että yhtään toistoa ei olisi enää tullut. Todella mahtavalta tuntuu myös treenin jälkeen istua pukukopissa tietäen antaneensa jälleen kaikkensa. Lihakset ovat pumpissa ja on mukavan raukea olo. Sitä fiilistäkö lähden kerta toisensa jälkeen salilta hakemaan?

treenia_060

Vai onko kyse sosiaalisesta pakosta?

Monet ystäväni käyvät salilla. Olisinko muita huonompi ja heikompi jos en treenaisi? Olisinko parisuhteen tossukka jos olisin pieni ja heikko? (En muuten ole, en pieni enkä tossukka! En ainakaan myönnä!)

Vai onko treenaamisesta tullut tapa?

Olen käynyt salilla kohta 15 vuotta. Osaisinko ollenkaan olla käymättä salilla? Kuinka paljon minuuteni on kehittynyt tämän harrastuksen ympärille? Kuinka nopeasti nuppini sekoaisi ilman treeniä? Vai keksisinkö jotain muuta aktiviteettia salitreenin tilalle? Kuinka nopeasti minusta tulisi sohvaperuna?

Niin, mikä saa minut tänäänkin pakkaamaan treenikassin ja kiipeämään salin portaat ylös? Minulla ei ole aikomusta kilpailla, joten kyseessä ei ole halu olla lajissa paras.

Minä nautin treenaamisesta. Kuntosalitreeni on juuri minulle sopiva urheilumuoto. Minusta on hienoa pystyä ylittämään itseni, kehittymään. Samalla kehoni kehittyy enemmän ja enemmän siihen suuntaan mihin haluan. Viihdyn kehossani ja minulla on fyysisesti ja henkisesti hyvä olla. Nuppini ei tosiaankaan pysyisi kasassa ilman treeniä. Treenaaminen on minulle tapa purkaa paineita, rentoutua. Tulen treenatessa aina hyvälle tuulelle. Treenaaminen on minulle myös sosiaalinen tapahtuma, tapaan treenatessa ystäviäni ja juttelen treenin lomassa.

Treenaaminen on enemmän kuin harrastus. Se on osa minua, elämäntapa. Nautin siitä.

Metallisydän

5 vastausta artikkeliin “Pohdintaa…”

  1. Huomaa kyllä että harjoittelu vaikuttaa vahvasti omaan mielialaan ja minäkuvaan: heti kun pääsee salille niin muutaman sarjan jälkeen peilistä katseleekin jo huomattavasti miellyttävämmän näköinen henkilö takaisin. 😀 Etenkin jos on ollut taukoa treenistä.Riittävästi treeniä, parempi mieli. ^^

  2. Mikä sitten ajaa riisiin ja kanaan? :)(Uteliaisuudesta kyselen, koska minulla ei ole mitään ongelmaa urheilla säännöllisesti, mutta en voisi kuvitellakaan siirtyväni riisi-kana -linjalle. Tykkään ruoasta, mikä saa mielellään olla tulista ja vaihtelevaa. 🙂

  3. Ravintoarvot, helppous, käytännöllisyys, laiskuus…Itseasiassa en ole nyt juurikaan syönyt kanaa ja riisiä pariin kuukauteen. Tuli ihan vaan kyllästyminen. Eiköhän se ala taas keväällä maistua 🙂

  4. Nuo on oikeasti pohtmisen arvoisia kysymyksiä ja koskevat oikeastaan ihan kaikkia pelkästään harrastuksena olevia urheilumuotoja. Itse mietin asiaa monesti niin päin, että onko sellainen ihminen, joka ei harrasta ollenkaan liikuntaa ikinä kokenut liikunnan jälkeistä hyvänolontunnetta? Jos on, eikö se ole saanut liikkumaan säännöllisesti? Vai olemmeko me pitkään ja säännöllisesti liikkuneet vain pahassa endorfiinikoukussa? Jotkuhan väittävät, että endorfiiniin jää koukkuun vastaavalla tavalla kuin esimerkiksi päihteisiin. Mene ja tiedä, mutta mielenkiintoista pohdintaa joka tapauksessa :)- Emmi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta